se muka rauhoittaa, tuo harmoniaa sisustukseen,

on se taivaan väri levollisena kesäpäivänä kun makaan laiturilla, nostan katseeni yläilmoihin

lapsen silmien kirkkaus sitä toistaa, vilpitön ja syvä, vielä haavoittamaton

joskus muinoin se oli itsenäisyytemme symbolin toinen väri, toinen lumen

mutta minä en pidä sinisestä

tuo mieleeni jäihin hukkuneen vainajan huulet

kylmyyden, jota marimekon unikkoverhoilla turhaan yritetään hämätä

tyhmyyden, pelot, lapsensa hylkäävän äidin

hieman elähtäneen blondin luomivakoihin pakkautuneen helmiäisluomivärin

kaljabaarin savuisessa nurkkapöydässä,  

sinistä en tahdo huoneisiini, tulkoon se vähä, minkä siedän

luonnostaan, hiljaa ja varoen

silloin kun en ole varuillani ja sydämeni on auki