oli Kreeta Onkelin kirja, taisi olla esikoisteos.. mutta ei se ollut ilonen talo. Sellaisen vähän ilosen minäkin tiedän. Ei samalla tavalla, alkoholistisen mutta muuten. Kirjoista tuleekin mieleeni työtoveri joka hehkutti tänään Paulo Coelhon kirjoista, kerrankin olimme todella samaa mieltä! Ja tämän jälkeen ajattelen hänestä aivan toisin, siinä rautaisessa naisessa on syvyyttäkin, hyvä! Mutta Yksitoista minuuttia on minun mielestäni Coelhon paras ja koskettavin.. kysymys siinäkin rakkaudesta ja seksuaalisuudesta.

Ajattelin olla tänään myönteinen, iloinen ja hyvä ihminen. Minulle on kyllä oikeastikin joskus sanottu, että olen sellainen. Olen minä. Ja välillä olen ikävä, negatiivinen, ilkeäkin. Ihminen kun olen. Ystäväni sanoi minulle kerran, että on hyvä että edes tiedostaa puutteensa vaikkei niille mitään mahdakaan. Sitä minä aina muistelen kun en jaksa olla mukava. Ja ystävääni, lämmöllä.

Mieleni on hyvä muistakin syistä. Sitä tulee onnelliseksi niin pienestäkin kun on vaatimaton ihminen... eikun tyytyy vähäänkin.. tai osaa antaa arvoa elämän perusasioille... hmm... ei oikein taida nyt löytyä riittävän sopivaa ilmaisua sille tuntemukselle, joka mieltäni vallitsee ja hallitsee. Hivenen hilpeästi tunnun suhtautuvan osakseni koituneeseen huomioon mutta en vähätellen. Tuntuu hyvältä, hivelee ja lääkitsee.