en juonut kello viiden vaan kolmen teet aamuyöllä, en unta saanut. kun just äskettäin tuli kehuttua että olen kumminkin, kiireestä huolimatta, nukkunut yöni hyvin. kehumatta paras. illalla meni melkein yhdeksään, ihan mukavissa merkeissä vammaisjärjestöjen kanssa kiersimme luontopolun, paistoimme makkaraa ja istuimme viileätä iltaa. oli myönteinen kokemus sillä aiemmin olen kohdannut toisenlaistakin asenneilmastoa, on nimittäin niin että hyvin usein vammaisjärjestöjen ihmiset ovat olleet erityisen ärhäköitä, jyrääviä ja pelkästään omaa etuaan katsovia järjestöjen yhteisissä neuvotteluissa ja muissa vaikkapa kaupungin kanssa käydyissä neuvotteluissa, vähän semmosta luotaantyöntävää ja epäyhteisöllistä on miusta se touhu ollut. Mutta nyt sain kokea jotain aivan muuta, vähän jo jännitin etukäteen mikä on tuomio esteettömästä luontopolusta, jotta hirtetäänkö heti vai aamunkoitteessa. Ei ollenkaan, olivat tosi tyytyväisiä sillä polku oli asiallinen ja pyörätuoleilla pääsi hyvin joka paikkaan ja luonnonläheisyys ihastutti ihmisiä kovasti. Eipä monikaan heistä ole pitkiin aikoihin päässyt metsään omalla liikkumavälineellään.

Savun haju tarttui hiuksiin ja vaatteisiin niin tiukasti että en tahtonut saada unta enkä jaksanut lähteä uudestaan suihkuun. Että ei yliannostus siitäkään lajista ole hyväksi. Ja tänä iltana on taas istuttava grillikatoksessa loimulohen syönnissä vieraiden kanssa. Ei sitä ossaa olla mihinkään tyytyväinen mutta kyl se niin on, että mieluimmin istuisin torpalla, yksin. Itsensä repiminen kymmenille ihmisille viikon varrella vie minusta mehut totaallisesti, hymy hyytyy ja jutut alkaa olla aika tylyjä. Siinä sitä ois kotimiehellä kestämistä, tai sitten ei.. jos hän antaisi minun olla, lämmittäisi ehkä saunan, vähän hieroisi hartioita, tarjoaisi lasin viiniä ja olisi vain olemassa niin kylläpä elämä maistuisi taas.

Kolme joutsenta lensi työpaikkaani johtavan pikkutien yli äsken tullessani, töihinkö hyökii?




viime pyhän metsäretkellä rämmin tämmösessä ryteikössä, satumetsässä miun mielestä.