näin painajaisia.. oli pakko nousta ylös ja karistaa uhkakuvat mielestään ennenkuin saatoin taas jatkaa unia. yöllä yksinäisyys kumuloituu kauheisiin mittasuhteisiin, olisin antanut vaikka mitä, että lähelläni olisi ollut ihminen, johon olisin voinut turvautua..

tunnen itseni täysin voimattomaksi, huomisen haastattelu kauhistuttaa minua, etenkin sen lopputulos, jonka saatan aavistaa. joudun esittämään että se performanssi on ihan ok, vaikka olen aivan toista mieltä. se on nöyryytystä eikä siitä mihinkään pääse. ehkä sittenkin olisi ollut itsetuntoni ja ylpeyteni kannalta parempi että olisin sanonut etten suostu siihen pelleilyyn. se on nyt myöhäistä ja minä menen ja sillä hyvä.

mitään myönteistä ei tunnu olevan. olen kauhuissani siitä, että työnhakuni on näin toivotonta. tuntuu aivan järkyttävältä se, että kokemuksillani ja osaamisellani ei ole minkäänlaista arvoa ja merkitystä. että minua pelätään ja syrjitään siksi, että olen joskus ollut niin hyvä että entiset työntekijät edelleen tahtoisivat minut työyhteisöön.

eikä sitä oikeudenmukaisuutta ilmene muillakaan elämänalueilla. lupaukset ja kauniit puheet haihtuvat kuin tuhka tuuleen ensimmäisen vastoinkäymisen myötä. minun vikani on se, että yleensä uskon kehenkään. että ylipäänsä olen olemassa. olen niin väsynyt kaikkeen. en jaksaisi enää yrittää mitään. ja juuri siksi lapseni minua painjaisissa huutavat avukseen, etsivät syliäni. etten luovuttaisi sittenkään.