en ajatellutkaan ettenkö voisi kertoa kaikkea, ettenkö voisi luottaa vaikka olen aiemmin joutunut pettymään. uskon sinnikkäästi, että lopulta voimme tulla todellisiksi ystäviksi.

ja kyllä, siinä istui kaksi naista.. keskustelemassa parisuhteesta, naisen elämästä, työstä, tulevaisuudesta. ehkä voimme vielä tehdä työtä rinta rinnan, ehkä. ainakin tunnemme kentän hyvin ja näemme kehitystarpeen samanlaisena. hän on päässyt yli ja minäkin... uskallan luottaa itseeni.

näkeeköhän kukaan saman kuin minä, toisissa heikkoudet tuntuvat inhimillisiltä, itsessä niitä ei voi kestää.

illalla sitten kiersin kehää, yksinäisyys ja ihmisenkaipuu kidutti... onneksi en kuitenkaan tehnyt typeryyksiä tuskissani, yhä pahempaa siitä olisi seurannut. ja tätä vastaan minä kapinoin! vastapainona sille järkevyydelle ja harkitsevuudelle jota arkeni minulta vaatii, tahdon heittäytyä ulos häkistäni, paljastaa peräkomeroitteni luurangot... en kai minä muuten koskaan olisi tullut siksi mikä olen... olen hakenut oikeutusta heikkoudelle, tyhmyydelle ja turvallisuudentarpeessa tehdyille harha-askelille. nyt siihenkään ei enää ole tarvetta. minä olen, kestän itseni kaikki variaatiot. kukaan muu ei siihen vielä ole kyennyt.