Tontilla oli mylläkkää, ihan eri näköistä kuin viimeksi, niin muuten pitääkin olla. Pari puuta oli tyrkätty juuriltaan ja ne rötköttivät maassa kuin kesämyrskyn jäljiltä. Mutta koneen oli mahduttava juuri siitä kohti menemään eikä muu auttanut. Onneksi ne eivät olleet koivuja. En ehtinyt käydä kotoa kumppareita, joten harpoin nappaskengissäni soran seassa ja roudasin kottikärryjen osaset aamulla puiden siirtoon tulevia työmiehiä odottelemaan. Taas kerran siirretään polttopuupinoja etäämmäksi rakennuspaikasta. Ja pitkiä puita ja pätkiä puita.. sitä tavaraa riittää ja nyt myös kantoja joita kone on kaivellut esiin. Paremmalla suunnittelulla nämäkin siirrot olisi jo tehty ajat sitten.. kokemattomuutta ja hössötystä..

Kotiin tultua suunnitelmat iltalenkistä jäivät kun nukahdin sohvalle pariksi tunniksi.. enkä sitten enää saanut moottoria käyntiin. Koneellinen pyykkiä oli riittävä ponnistus. Eilisillan puusavotta siellä toisaalla kyllä kompensoi tämän illan laiskottelua.(seli seli..)

Työpäivä oli jotenkin ahdistava.. oli järkyttävää havaita palaverissa, että kahden vuoden työskentelystä huolimatta perustavoitteiden sisältö ei ole lähimainkaan yksiselitteisesti yhteinen näkemys.... tuntuu toivottomalta, kaikki muukin, huono ilmapiiri, ihmisten nokittelu ja pahoinvointi, lintsaus, oman edun tavoittelu, lusmuilu, liian helpolla päästäminen, ammattitaidottomuus.. uhh.. kaikki päin helevettiä. Kaikki osoittaa taas minuun, minä en ole saanut näitä ihmisiä ymmärtämään työnsä tavoitteita. Tänään en jaksa olla yhtään optimistinen ja rakentava. Paskat kaikelle!

Olen miettinyt miten suuresti äitini vähättely ja aliarviointi minuun taas vaikuttivat, tapahtui pieni romahdus jossa naiseuteni, ammattiminäni, äitiyteni, ihmisyyteni murenivat hetkeksi täysin. Onneksi on hän, joka mielialani vaistoaa ja havaitsee, joka kantaa huolta ja kannustaa etsimään sopua ja parannusta. Ja seisoo rinnallani, saa uskomaan että olen riittävän hyvä. Tai ettei minun tarvitse riittää. Ja sittenkin tässä ja nyt yhä poden sitä huojahdusta, huonouden kokemusta ja maailmani muuttuu vaivalloiseksi. Ehkä tänään on vielä erityisen heikko päivä.... Enkä minä silti tähän kaadu, minua ei saa juuriltaan mikään enää. Sinnittelen. Ja ihmettelen, miten häilyvä onkaan varmuus, jota päivisin esitän, vahvuus, jolla rooliani uskottavasti päivästä toiseen vedän.. ja pohjimmiltaan tekisi mieli heittää kaikki sikseen ja juosta pois, turvaan ja syliin, unohtaa kaikki..  herätä aamuisin vasta kun päivänsäteet valaisevat huoneen, tehdä vain tarpeellisia tekoja, keittää puuroa, lakaista lattia, kantaa puita, samoilla metsässä, silittää kissaa ja hymyillä miehelle.