Hylkääminen on päivän sana. Luin illalla ja aamutuimaan osuvia kommentteja aiheesta. On totta, ettei kypsän ja tasapainoiseen ihmissuhteeseen kykenevän ihmisen tarvitse pelätä tulevansa hylätyksi. Oletus on että sitä kykenee elämään ihan itsekseenkin, ilman tukea. Eikä suhde toiseen ole sellainen, että sen menettäminen veisi elämänhalun ja uskon ynnä merkityksen. Toinen ihminen ei ole väline olemassaololleni, hyvin- tai pahoinvoinnilleni. Toinen ihminen on erillinen ja suhde häneen on minulle merkityksellinen vastavuoroisena, erillisyyden tunnustavana.  Ja rakkauden haudalla surraan kuollutta rakkautta - eikä sitä, ettei tuo ihminen enää ole "minun rakkaani". Näiden ihmiselämään kuuluvien perusasioiden pohtiminen helpottaa hengitystäni tänä kauniina aurinkoisena aamuna kun jo istun työpöytäni ääressä ja aloittelen päivääni eilisiltaista tyynempänä ja viisaampana. Niin ainakin väitän:)

Eilispäivän tonttikauppakin jäi kiireen ja muun varjoon. Välittäjä kätteli, taputti olallekin ja sanoi, että kyllä tuon ikäinen nainen vielä löytää miehen.... Höh! Olisin suonut hänen sanovan, että kyllä tuon näköinen... siinä en olisi tullut arvotetuksi ikävuosien vaan ulkoisen habitukseni perusteella. Ja että miksikö... niinpä niin, sitä sietää miettiä. Myönnän, että inhorealistina tuli kommentoitua että joo, rahalla ainakin... siis kirves-, sähkö-, putki- jne.... miehen.

Vielä tuli mieleeni että juuri eilen vein kotiin viimeisimmän maalaukseni, alastoman naisfiguurin, päättömän, selkäpuolelta kuvatun torson... katselin sitä aamulla herättyäni, onhan se hieman säälittävä, mutta lantio kaartuu kauniisti, uuma on hoikka, sydämenpuoleinen olkapää on lysähtänyt mutta selkäranka näyttää vahvalta ja taipuisalta.. tummanpunainen tausta ei ole lohduton mutta hieman alakuloinen.. sellaista on elämä tällä pysäkillä tänään. Latino has gone, not coming back any more.