en saanutkaan vielä eilen hoidettua kaikkea, esimieheeni saan vasta tänään puhelinyhteyden. unet olivat sen mukaisia, kaikkea ahdistavaa piti katsella ja säpsähdellä hereille. aamuajatukset kuistilla piti vaimentaa, kävin läpi koko skaalan ja jokaisen osa-alueen. oksettavaa se on. pitäisi olla nappi josta voisi painaa ja sulkea aivotoiminnan. minua pelottaa mutta uskon että kun saan sanottua sanottavani, tehtyä tekemiseni niin sitten taas helpottaa. en putoa bermudan kolmioon, sitä en usko. siellä olen jo käynyt. kummallista on, että en ymmärrä olleeni niin heikoilla, ettei pahempaa enää voi tulla. olen yksin rämpinyt, taistellut ja itse myös hypännyt pois. nyt olen vähemmän yksin ja toisaalta tiedän mitä heikoilla olo on.

aina kun elämän asiat menevät umpisolmuun, tulee halu lähteä, mennä pois, paeta. nytkin huojennan mieltäni lähtöajatuksella, suunnittelen miten kerään tavarani, haihdun aamusumuun eikä kukaan tiedä minne menin. kumpikohan lohduttaa enemmän, lähteminen vai ajatus siitä, että joku jää ihmettelemään. pitäisin elpymisen merkkinä sitä, että ylipäänsä kuvittelen voivani lähteä, se on vahvuuden ilmentymä. ja minne ja miksi. jonnekin, missä mikään ei muistuta tapahtuneista, menneistä, läsnäolevista ahdistuksen aiheuttajista. eikä se ole ratkaisu, se on todellakin vain pako, halu haudata ja unohtaa. jos olisin päässyt kaivelemaan vaikkapa tätä tarvettani, olisin onnellisempi. kovin hauraaksi tunnen itseni, voimavarani vähäisiksi. ja juuri siksi tällä pysäkillä on pakokauhun makua.

periaatteessa olen vapaa kaikesta muusta paitsi omista pidäkkeistäni. lataan merkitystä rakentamalleni illluusiolle. ei mikään ihmissuhde minua pelasta, ei kukaan toinen ihminen voi paikata mustia aukkojani. juuri suhteessa toiseen, merkitykselliseen ihmiseen kaikki upottavat suot tulevat vastaan. ne hetteiköt, jotka estävät minua uskomasta itseeni, saavutuksiini ja siihen, että olen ihan riittävä itsenäni. ei kamppailuja, ei todisteluja, ei mitään mielen mittelöitä siihen tarvita. järjelläni minä niin paljon tiedän ja tunteet minua kuitenkin harhapoluille hämärään johdattavat. niin se vain on ja tulee aina olemaan. olisinpa minä tyytyväinen jos voisin uskoa johonkin itseäni suurempaan. heittäytyisin sen varaan ja antaisin kaiken olla vain.

LISÄYS klo 10.53

olen yrittänyt nieleskellä ns esimieheni kommentteja soittoni jälkeen. esitin asiallisesti pyynnön siitä, että työnantaja purkaisi työsopimukseni yhteisellä sopimuksella terveydellisistä syistä. tuskin malttoi kuunnella lauseeni loppuun tämä mies kun sanoi, että voisitko toimittaa pyynnön ja sisällön sähköpostilla. ilmeisen selvää on, että on ja ovat vain odottaneet milloin tämä puhelu ja pyyntö heille tulee. kun ilmaisin, että olen hyvin pahoillani siitä, että työhuoneeni oli uudelleen sisustettu, hän totesi että hänelle oli kerrottu että työhuoneessani aiemmin sijainnet tavarat olivat minun henkilökohtaista omaisuuttani. hah. eikö silti olisi ollut kohtuullista sijaiselta tiedustella, olinko tietoinen ja myöntyväinen noihin järjestelyihin. no ei hän, hänhän ei ole koskaan halunnut olla missään tekemisissä hankalien asioiden kanssa. kun totesin, (katkerana myönnän sen) että koska minun kuukausia kestänyt poissaoloni ei ole työilmapiiriä parantanut voinen olla niistä siis aiheettomista syytöksistä nyt vapaa, niin hän vastasi että kyllä me ollaan pärjätty. että sepä siitä. vaikka tiesinkin aivan turhaksi odottaa minkäänlaista myötätuntoa tai edes asiallisuutta, niin silti olen musertunut. ei yhtään kysymystä, ei yhtään inhimillistä sanaa... lupasin toimittaa sähköpostin, olen jo toimittanut. toivon vain että osaan hoitaa tämän kunnialla loppuun saakka. ja että tuo esimies hoitaa oman postinsa fiksusti, eikä levittele asiaa pitkin taloa. aion kyllä varmistaa selustani tulevaan hallituksen kokoukseen. ehkä jopa menen sinne itse. katsotaan miten tästä nyt nousen jaloilleni ja saan mieleni rauhoittumaan. amen. näin toimii osuuskauppaväki eikun kolmas sektori.