Blogitiheydestä näkee että elämässä on nyt vauhtia, työtä ja muuta aktiviteettia..tai no, enimmäkseen työtä, pakko tunnustaa. Vapaaehtoistyönä tekemäni lehtihomma kaatui yllättäen niskaani vaikka erosin tehtävistä joulukuussa. Homma hoitamaan ryhtynyt henkilö heitti deadlinepäivänä pyyhkeen kehään kun ei ollut saanut hoidettua hommiaan, siitäkään huolimatta että hänellä sentään oli toinen ihminen apuna. No, ei moitetta muusta kuin siitä että apua voisi pyytää aiemmin, ennenkuin katastrofi on käsillä. Siitä viimeisin turbulenssi, työpäivät jatkuivat siis niillä hommilla ja yöunet alkoivat kärsiä. Tämä loppuu onneksi huomenna. Eikä tule toistumaan  - sen olen pyhästi luvannut työyhteisössäkin.Ja perinpohjainen rakentava ja asiat kuntoon saattava keskustelu toisella taholla on välttämätön.

Sain impulssia LH:n kommentista edelliseen postaukseeni. Tunnen todella myötätuntoa häntä kohtaan, ja muita meidänikäisiä naisia kohtaan, jotka olemme elämässämme tehneet tunnollisesti työtä, usein myös hoitaneet perheen ja lapset siinä sivussa, ehkä saaneet hankittua itsellemme asunnon. Ja sitten tulee uupumus ja sairaus, hoitojärjestelmään omakohtaisesti tutustuneena tiedän, että apu ja hoito on sattuman varassa.. se voi olla kohtalaista tai hyvin huonoa. Riippuen taloudellisesta tilanteesta. Työuupumuksen stigma on KELAN leimasimessa, sitä ei saa lääkärintodistuksessa lukea, hylsy tulee välittömästi. Vaikka oikeasti on niin, että työuupumus on nimenomaan työyhteisöjen paineiden herkille ja vastuuta kantaville ihmisille aikaansaama. Huonosti johdetut organisaatiot tuottavat huonoa työilmapiiriä, eivät kannusta työntekijää, rikkovat yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden, eivät havaitse kun jopu uupuu ja kaipaa apua... kaikki kaatuu yhden yksilön niskaan ja hän putoaa yhteisöstä ulos, sairaus yksilölliseksi heikkoudeksi luokiteltuna.Työstään sairastuneen hoitoon ja kuntotutukseen tulee osallistua hoitajien lisäksi koko työyhteisön.. voin kuvitella miten vaikeaa on paluu sellaiselta sairaslomalta.. minähän en palannut, mistä jäi ikuinen trauma siitäkin. Tai no, ei sentään, olen käynyt sen asian itseni kanssa perin pohjin läpi, tein paremman ratkaisun itseni kannalta.

Olen tehnyt vuosia töitä mielenterveyskuntoutujien aseman edistämiseksi työelämässä aion tehdä vastakin. Olen onnellinen mm siitä, että meillä on nyt yksi useita vuosia masennusta sairastunut ihminen työkokeilussa. Tällainen työyhteisö voi tarjota hyvät mahdollisuudet päästä kokeilemaan ja arvioimaan työkuntoisuuttaan. Meillä ei ole kiireitä ja taloudellisia tulostavoitteita ja silti teemme ihan oikeaa työtä. Lisäksi voimme tarjota työyhteisön, jossa asioista keskustellaan, kehitetään yhdessä, huomioidaan erilaisuus ja päätetään yhdessä yhteisestä linjasta.

Onpa siis tässä ryhdyttävä orientoitumaan kohti työyhteisöä, jonne on joka päivä ilo mennä. Hyvää työpäivää ja hyvää elämän ainutkertaista päivää kaikille.