yhteisömme lähtee tänään perinteiselle kesäretkelle, bussilla mennään n 100 km päähän lähipitäjään tutustumaan erilaisiin kohteisiin, puutarhaan, taidekeskukseen ja järjestötoimintaan, kuinkas muutenkaan. yhteisöllisyys - joka sana usein jää vaille selkeää merkitystä - on voimavaramme joka ei elä ilman osallisuuttamme, yhteisiä tapahtumia, retkiä ja talkoita. olen kirkastanut tärkeimmäksi tehtäväkseni vaalia tuota huikeaa luonnonvaraa, jonka vain yhdessä tekemällä ja olemalla saamme aikaan. Siitä huolimatta minuun ei aina, läheskään aina uskota, kritisoidaan että unohdan ihmiset. Siitä olen aina suuresti pahoillani, sillä olen varma että lähimpäni, ihmiset joiden kanssa päivittäin työskentelen, tietävät tarkalleen, että aivan varmasti välitän ihmisistä. Juuri sen vuoksi vaadin paljon itseltäni ja toisilta, jotka ammatillisesti tätä työtä teemme, minä hallintoa, muut käytännön ohjaustyötä. Ainahan arvostelijoita riittää, sen olen maailmassa oppinut ja havainnut että useinkaan tuolla kritiikillä ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa, ehkä enemmänkin pelkoa, kateutta, erilaista ammatillista näkökulmaa. Tänän aamuna olen jo voinut oikeasti todeta, että ihmisemme tulevat taloon iloisina, tyytyväisinä ja tasavertaisuutta kokevina.. minun ovellani on käynyt jo moni ilmoittautumassa ja iloitsemassa retkelle lähdöstä. Että se siitä ihmisten välittämisen saralta, kaipa kylmä ja etäinen johtaja olisi saanut ihan yksin kammiossaan kirjoitella.

Isossa kirjassakohan sitä sanotaan, että ei astiasta voi aina vain pelkästään ammentaa jos ei koskaan myös täydennetä. Sellainen tunne minulla usein on, tämä astia vajuu, tyhjenee, enkä ymmärrä hankkia täytettä mistään. Minä onneton vain odotan, että joku muu tekee sen puolestani, näkee ja ymmärtää, että minäkin kaipaan, tarvitsen ja ansaitsen osani. Pahimmillaan vielä oikein torjun, työnnän pois ja olen äärimmäisen hankala lähimmäinen. Olen pahoillani, mutta en useinkaan pysty parempaan vaikka sitäkin kovin toivoisin. Olen kuin se siili Kirsi Kunnaksen runossa, piikittelen, kiukuttelen ja tuhisen.. ja silti sisimmässäni odotan, että joku silittäisi, piikeistäni piittaamatta ja tuiskintaani pelkäämättä. Oi sanoi siili, olen tunteellinen siili!