mielenkiintoisia ajatuksia syötti yksikseen oleskelu torpalla ehtoolla. tai melkein yksin oleskelu. kimalaisten vastaisku on nyt totta, niitten isoin hemmo pörräsi kuistin katon tuntumassa ja aivan oikein, sinne se työntyi lautojen väliin, siellä onpi heidän yhdyskuntansa, todennäköisesti. jotta sen siitä saapi kun menee murhaamaan viattoman luontokappaleen, evoluutio iskee takaisin, nyt ne lisääntyy apinan raivolla miun hallussa olevan torpan kuistin kattorakenteessa. mitä teen? pyrinkö rauhanomaiseen rinnakkaiseloon vai antaudunko suosiolla heidän armoilleen vaiko ryhdyn hyökkäykseen mikä ei tunnu yhtään hyvältä ajatukselta. voihan se olla että ne ei mitenkään häiritse miun elämääni. jään toistaiseksi seuraamaan. eri asia jos olisivat ampiaisia.

niin, ne ajatukset... tunkivat väkisin läpi puolustusmekanismieni.. ensinnäkin jouduin nostamaan kädet pystyyn ja myöntämään semmosen asian, että olen jo kauan suorittanut suurinta osaa elämästäni, siinä se on mennyt työn mukana. olen ohjelmoinut itseni ansaitsemaan itsekunnioituksen vain suorittamieni hyvien töiden kautta, siis hyvien ja hyvien yhtäaikaa. on tehtävä kaikki niin hyvin kuin on mahdollista ja on tehtävä hyvää koko ajan, johan ammatti, työyhteisön arvot ja minuun kohdistuvat odotukset niin edellyttävät. hyvä hyvä. sielläkin luonnon helmassa havaitsin että tein automaattisesti listaa asioista, jotka pitää ehdottomasti tehdä ja hoitaa ja suorittaa, pestä ikkunat, lattia, matotkin on likaset, ja entäs piha, millon se multa tulee, miten se pitää sitten tehdä se kasvimaan pohja jne... loputonta väistelyä.. pelkoa siitä, että jääkin yksin omien ajatustensa kanssa.. ja sit kun pysähdyin niin kävikin..

myönsin että ok, näin on  mutta so what? vanha ystävän viisaus saapi toistaiseksi riittää, hyvä että edes tietää missä mättää jos vaikka ei kykeniskään mitään asian korjaamiseksi tekemään. mitä pitäis tehdä? itsestä tuntuu ihan siltä kuin pitäisi pystyä relaamaan, ottamaan rennommin, löytämään oikeasti ne pienet jutut, onnenpipanat, kohtuullisuus itseä kohtaan. no tässä se nähdään taas, minä yritän yksin itse minä itse tämänkin ratkaista ettei vaan kukaan muu kerkii ensin... pah!

ja sitten kun pahimmat esteet ajatusten riepottamisen edestä oli raivattu, työntyi tajuntaan ihmissuhdeosasto tai enempi ehkä kuitenkin enempi sellaista perimmäisten ajatusten luotaamista se oli. tunnustelin onnellisuuteni tasoa, rakennetta ja lähdettä. mietin, voinko ja uskallanko ja miten kauan (!!) olla onnellinen.. hmmm.. sepä siitä, onnistuin reflektoinnillani pilaamaan hyvän asian, tai hetken. olkoon niin. vain hetken, sillä kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu.. en ma iloitse en sure huokaa mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven johon päivä hukkuu... tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen,

vielä myöhään illalla kun kuitenkin pakosta jouduin kaupunkiin takaisin ajamaan, kuulin radioista Katri-Helenan laulun Minä toivon.. kuka lienee sanat väsännyt, sattuivatpa hedelmälliseen maastoon ja hetkeen uppoamaan. Niin minäkin toivon..