on se hyvä, että tilanteet muuttuvat, mieli myöskin.. meille naisillehan se on myötäsyntyinen ominaisuus:) pelkästään hyvässä hengessä! Selkä on edelleen toivottoman kipeä, jos liikkuisin koko ajan hissukseen pystyasennossa, ei olisi mitään ongelmaa, mutta kun välillä joudun istumaan ja jopa öisin olemaan makuuasennossa, on seisaalleen pääsy ja kohottautuminen todella tuskallista. On venytelty, on kävellä hissuteltu, on kiroiltu ja sadateltu. Ja pähkäilty tänänkin aamuna jotta lääkäriinkö nyt sitten kumminkin... en tahtoisi jos tietäisin että tää menee ohi ajan kanssa itsekseen ja kotikonsteilla. Kyllä nyt - ja joka kerta aiemminkin kun selkä on tehnyt elämäni sietämättömäksi - ymmärrän miten totaalista on selän sairaus, miten paljon se vaikuttaa ihmisen olemiseen.. jotta turhaan eivät selästään kärsivät valita. Ja mullahan ei ole mitään hätää, kait... sillä kuvittelen vaivan olevan lihasperäistä, vaikka kipu kyllä on pahin ristiselässä, jossain sisällä... piru näitä tietää. No, annas katsoo nyt vielä.. eniten tietysti harmittaa jotta lomapäiviä menee hukkaan vajaakuntoisena.

Niin, joka tapauksessa mieli on parempi kuin muutamaan aikaan. On se onni että on kaksi poikaa ja vielä liikuntakykyinen isäpappa. Nämä minun elämäni tärkeimmät miehet kävivät jo yhden päivän tontilla puita pilkkomassa ja kasaamassa. Ja tänään uusiksi, sitten kuulemma rupee olemaan hommat hoidossa. Että olinkin tyytyväinen illalla, ajoimme mökille saunanlämmitykseen.. vettä tuli reippaasti, mutta välilä pieni kirkas hetkikin oli joten saimme makkarat ulkogrillissä kärvennettyä. Toimin myös parturina ja saksin juniorin takkutukan lyhyeksi keittiösaksilla. Jälki ei ole järin hieno mutta sanottiin kelpaavan. Niin ennenkin, lukuisia kertoja olen tuon pellavapääni hiuksia leikannut ja parturimaksut säästänyt... rippikouluikäisenä hänen piti saada rastat ja minusta ne oli kamalat... mutta enhän minä sitä sanonut, nuorilla on omat viirauksensa. Mutta olin minä ihan tyytyväinen sitten aikanaan kun sain ne pötkylät leikellä ja pojasta tuli taas äidillekin mieluisa katsella...

Pojat jäivätkin mökille yöksi ja komensivat mamman kaupunkiin oikeeseen sänkyyn nukkumaan jos se selkä siitä asettuisi.. voi voi ja muutenkin olivat niin huolehtivaisia, en saanut nostella enkä itseäni rasittaa.. Tätä varten lapset tehdään, huolehtimaan yksinelävästä äidistä sit kun alkaa vanha kroppa krempata:) no joo, olen luvannut pojille, että en rupee kovin hankalaksi... jos vain sitten muistan mitä tuli luvatuksi.

Yksi ilonaihe on myös uusi digikamerani, jonka eilen hankin... ja luin jopa lyhyen ohjekirjasenkin, laittelin patterit ja muistikortit paikoilleen ja testasin eri kuvausjuttuja. Näin itseni jo sielujeni silmillä uuden kotini ympäristössä kuvaamassa luonnon ilmiöitä. Niin..kaikki muuten ihan ok, mutta en saane ladattua kuvia kotikoneelleni.. tämä pirskatin linux-järjestelmä ei sisältynyt Canonini ohjekirjan sisältöön... eli niin sitä joutuu taas Bill Gatesin edessä nöyrtymään.

On tässä lähdettävä käymään uudessa kotikunnassani hakemassa lupalomakkeita rakennusvalvonnasta. En ole oikein sitä mieltänyt mitä vaikuttaa että asuinkunta muuttuu, sinänsä työssäkäyvälle siitä ei niin väliä ole mutta veroni tulen kumminkin vastaisuudessa maksamaan maalaiskunnalle kaupungin sijaan. Ehkäpä sillä on myönteinen vaikutus kuntien palvelurakenteessa tulevaisuudessa. Saivat kuin saivatkin sen puitelain sisällön väännettyä. Jää nähtäväksi miten asiat paranevat eli miten vastaisuudessa pienten kuntien asukkaiden palvelut pelaavat. Olen oman osuuteni ja pikkulusikkani tuohonkin soppaan viime vuodenvaihteessa paikallisen suunnitelman laatimisvaiheessa pistänyt - joskaan sillä eli meidän tietyn toimijaporukan osuudella ei mitään näkyvää tulosta ollutkaan. Kyllä tämä itäinen Suomi ja karjala eritoten ovat Kainuun tavoin niitä haasteellisimpia alueita. Mutta mihinkään en täältä lähde kuin jalat suorina.

Ystäväni A totesi juhannuksena että minulla näkyy olevan hillitön halu sitoutua, sitä siis talonrakennus hänen mielestään... ja hyvähän se on, se ainakin on itsestä kiinni olevaa sitoutumista. No, myönsin että tottahan se on, tuntuu kuin olisin elämäni aikana jatkuvasti joutunut aloittamaan elämäni alusta... mikä on tottakin sillä asuinpaikkoja on todella ollut monia, niin lapsena kuin aikuisenakin. Tämä paluu synnyinseudulle oli suuri toiveeni, jonka en edes uskonut näin nopeasti toteutuvan. Nyt aion kaivaa poteroni karjalan laulumaille, oikein jämäkästi. Ja kotilieteni äärelle saada aika ajoin poikani ja läheiseni ja muut ajat tehdä rivakasti töitä, kirjottaa blogia, lukea hyviä kirjoja ja nauttia elämästä. Hitto kun kuulostaa hyvältä, olen aina voimieni tunnossa kun unohdan miehet ja läheisyydentarpeeni kuvitellen hallitsevani elämääni täydellisesti.

Tätä on aikuisen ihmisen todellisuus, kipuilua, elämän tärkeimpien asioiden seulontaa, ihmisen kaipuuta, oman rajallisuutensa muistamista ja toteamista... onnea tuottavien asioiden löytämistä itsestä, omista valinnoista ja vaikkapa luonnosta.. Ja niin, ystävät hyvät, niinhän on hyvä.. ainakin niin pitkään kunnes yksinäisyys ei enää tunnukaan pelkästään lempeältä  ystävältä ja ihmisen ihon ja kosketuksen kaipuu repii sielua kappaleiksi... ja... kaikki se, mitä ihmiset keskenään tekevät ja olevat tekee elämään ammottavan aukon, jota mikään muu ei voisi koskaan täyttää..
niinpä niin. tätä vatvomista ja ylös alas liikettä niin pitkään kun sisällä vielä palaa se tuli, niin pitkään kun sydän sykkii,  ja biologia huutaa olemassaoloaan.. Ehkäpä hyvinkin vielä opin arvostamaan sielun ja kehon rauhaa, ainakin sitten kun olen tullut siihen ikään.. Mut jos saan toivoa, menköön siihen vielä mahdollisimman kauan!!!