kävin ensimmäisen kerran melkein omalla tontillani silleen kunnolla. mikä tarkoitti kahlaamista tai enemmänkin rämpimistä reisiä myöten lumihangessa työvaatetuksessa, nahkasaapikkaissa ja farkuissa, jotka olivatten sitten ihan märät reisistä lähtien... No, mukana oli myös Mies, joka hieman arvioi kohdettani, ei tuominnut onneksi huonoksikaan. Mutta kun järkevät ja harkitsevat ihmiset ovat semmosia kuin ovat, niin neuvottiin minuakin harkitsemaan, odottamaan vielä vuosi jne... Ei, ei, ei. Minä olen päätökseni tehnyt ja kun siellä lumihangessa seistä törötin ja katselin niitä puita siinä ympärillä niin se tuntui just siltä miltä pitääkin. Koivujakin oli monta ja lisää oli kasvamassa. Tuntui siis siltä, että se on miun kotipihani ja sillä siisti. Pieni maaseutukierros tontin katsastuksen päätteeksi antoi lisävarmistusta, se seutu on upeaa, vaaroja, metsiä, jokikin virtaa ihan siinä lähellä ja minulle tulee kaupan myötä "oikeus yhteisiin vesialuesiin" eli saanen laittaa veneeni (joka täytyy minun sit ostaa) sinne jonnekin olemaan.

Kyllä mie ymmärrän että tärkeitä asioita pitää harkita tarkkaan ja ottaa selvää kaikista yksityiskohdista ja mahdollisista sudenkuopista. Niin niin, kyllä minä olen ottanut selvää ja tiedän ja ymmärrän. Mutta toisaalta olen elänyt tämän oman elämäni juuri näin, tehnyt ehkä jonkun mielestä nopeastikin rohkeita päätöksiä mutta kuunnellut aina sisintäni sen lisäksi että järkiperusteetkin on huomioitu. Mitään en kenties olisi saanut muuten aikaan.. monta vuotta vatvoin uskallanko lähteä opiskelemaan, otta opintolainaa ja jättää vakituisen työni. Lopulta niin tein ja hetkeäkään en ole katunut. Elämä oli niukkaa, pojallani ei ollut viimeisemmän muodin mukaisia merkkifarkkuja koskaan, meillä syötiin usein loppukuusta tonnikalasoosia ja riisiä (mistä tuli itse asiassa pojan lempiruoka), uusia vaatteita en ostanut neljään vuoteen mutta kaikesta selvittiin ja minä sain maisterin paperit.

Ja nyt on tämä projekti. Vuosia ennen repäisyäni opiskeluun haaveilin paremmasta toimeentulosta, yksinhuoltaja-toimistosihteerin pienellä palkalla elimme kädestä suuhun kaikki ne 13 vuotta eikä mahdollisuutta säästämiseen tai mihinkään ylimääräiseen ollut. Muistan miten kitkerä olin kun kuuntelin työpaikalla aviollisten vaimojen valitusta siitä ja tästä ja tuosta asiasta, kun se salin maton väri on ihan väärä eikä sovi verhoihin yhtään ja kun mies ei suostu ostamaan uutta sitä ja tätä kun vasta viime vuonna hankittiin tuota ja tätä... joskus aattelin että monellekin valittajalle olisi tehnyt hyvää vaihtaa osia minun kanssani, elää vaikka viikko siellä kirpparikalusteitteni ja kolhiintuneitten astioitteni seassa, käydä vuokratalon yhteisessä saunassa, pestä pyykit pyykkituvalla laitoskoneella, maksaa  yksin tv-lupa, lehtimaksu, vuokra, vakuutusmaksut, lapsen vaatteet ja harrastusvälineet.  Niin, mutta tasan ei käy onnen lahjat ja enhän minä kateellinen ole, vaan paininut eri sarjassa vallan. Köyhän on niin helppo olla idealisti. Ja kirkkaamman kruunun saan.. Halusin siihen  muutoksen ja kykenin sen toteuttamaan, kiristämällä vyötä, tekemällä lujasti työtä ja uskomalla itseeni. Nyt olen jo vanhempi ja väsyneempi mutta vielä uskon jaksavani tämän homman hoidella, with a little help from my friends..

Ja nyt kun pojat on omillaan, pärjäävät kutakuinkin eivätkä tarvitse elatustani, voin ajatella vain itseäni ja omaa mukavuuttani, elämäni sisältöä. Minä tahdon sen oman kodin metsän siimekseen, maaseudun rauhaan ja sopivan matkan päähän työpaikasta. Ja sen minä otan. Kukaan eikä mikään minua voi estää. Eikä kukaan haluakaan, vähän vaan joku meinaa välillä vetää käsijarrua kun minä kaasuttelen mutkissakin.

What a wonderful life is..........