Miehet tuntuvat hallitsevan elämääni, yksi kaipaili sirkkeliään eilen, toinen kertoi kiireistään, yhdelle vein piirustustyötä ja dead linen, erään toisen kanssa sovimme tapaamisen ensi tiistaille, yksi nuorehko näytti ruokasalin ikkunasta käsin katsottuna etsivän jotain puutarhamme takametsästä, yhdelle tarjosin lounaan. Hän oli se joka pelasti päiväni, kertoi menneisyydestämme toisille, että riirii on edelleen se sama kuin 30 vuotta sitten, samat säihkysilmät... hänhän pelasti koko sukukunnan maineen ja kunnian, minun silmissäni nimittäin.

Tänään toivon voivani saavani edes hieman keskeneräisiä eteenpäin, delegointini surkeutta tämä on, että kaikki asiat tuntuvat kasaantuvan minun pöydälleni ja minä vain kirjoittelen. Mutta jos en kirjoittelisi olisin vielä enemmän sekaisin ja saamaton. ja sitäpaitsi tänä aamuna en pitkästä aikaa ole työpöytäni ääressä ennen seitsemää vaan vielä kotona, menossa hammaslääkäriin.