molemmat näkyneet viime päivinä, eilen ja tänäänkin oli kevään merkkejä ilmassa. muutoinkin elämässä ollut myönteisempiä hetkiä, asioita ja tapahtumia. itseään tulee näköjään toistettua, monessakin mielessä. mihinkäpäs sitä koira karvoistaan pääsisi.

ei auta muu kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa kauhoa. sitä saa mitä tilaa, heikkoudet tai hienommin sanottuna kehittymisen kohteet ovat jo vuosien mittaan tulleet tutuiksi, jos jotain pientä viilausta on onnistunut tekemään, perimmäiset valuviat tuntuvan olevan korjaantumatonta sorttia. tämän totuuden kanssa on vain elettävä. eikä tämä maailma onneksi minunkaan kohdallani niin mustavalkoinen ole. variaatioita on, mahdollisuuksiakin. jos vain tahtoo nähdä.

auringon ja kuun valossa mennään, silloinkin kun on pimeää ja harmaata. synkkää ja ikävää. ei tarvitse jaksaa olla välittämättä, ei tyytyä osaansa. minä potkin vastaan niin pitkään kuin raajani vielä liikkuvat ja ennen kaikkea suuni sanoja muodostaa. ottakaa tai jättäkää.

olen taas analysoinut elämääni, tätä nimenomaista, josta olen ihan itse vastuussa. ihmetellyt lähinnä sitä, miksi olen taas niin tyytymätön. puhisen ja ahdistun odotusten paineessa.. siis omien odotusteni. ja kuitenkin kun oikein rehellinen itselleni olen, syy on siinä, että elän edelleen, jatkuvasti, toistuvasti toisten ihmisten ehdoilla, typerästi odottaen että jonkin palkinnon tai tunnustuksen joskus tulisin saamaan. tai edes sitä en osaa odottaa, jotenkin vain sotkeudun näihin kuvioihin, en ymmärrä itsekään.

etsimmekö me ihmiset vain mielihyvää, edes pieninä instant annoksina, paremman puutteessa ja kun ei oikein jaksa muutakaan tavoitella. minulle kelpaa edelleen ihan pieni taivas. ja sittenkin, alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että en jaksa enää kompuroida, enkä varsinkaan tehdä hirveän paljon mitään minkään hyväksi. jospa jotain tipahtaisi minullekin ilman että tarvii kauheesti vaahdota olevansa olemassa.

hiljaisuutta, rauhaa, hyväksyntää, läheisyyttä, lepoa. sellaista kaipaan kipeästi.