pitäisi kai olla hyvillään siitä, että vielä kykenee tuntemaan monia erilaisia, voimakkaita tunteita, rekisterin ääripäästä toiseen. nyt siis vihaa. se on kammottava tunne, eläimellinen, alkukantainen ja väkevä. ja mistä se syntyy? aivan päinvastaisista tunteista, lempeyden, kiintymyksen, huolenpidon, keskinäiseyn ymmärryksen  ja välittämisen inhimillisestä kehästä pois tyrkkääminen on riittävä impulssi. kuka voisi protestoimatta sietää kylmyyttä ja torjuntaa. ei sen jälkeen kun on hellästi pidelty. ei tarvinnekaan vaikka vihantuntemukset musertavat voimattomaksi. intohimosta ylenkatseeseen ei sittenkään ole paljon matkaa. ja aina se vie jalat alta, salpaa hengityksen. pahimmalta tuntuu se, että ymmärtää taas kerran olleensa totaalisen sokea ja uskoneensa valheisiin, niin ihanaa olisi ollutkin jos olisi kohdannut vertaisensa kulkijan. kohdannut ja kyennyt jatkamaan matkaansa tyynesti, mitään menettämättä.

elämä jatkuu, uusiin aamuihin on herättävä, paikattava rikkinäiset kohdat ja noustava pystyyn. en voi sille mitään että erehdyn ja uskon tarinoihin. enkä haluakaan voida. tämä on raskas tapa elää mutta muuta en osaa enkä halua. kääntelen kiviä, toivon löytäväni vielä ihmisen.

wappuviikko anno domini 2006, tasan kaksi vuotta sitten saavuin tähän kaupunkiin.  en anna itseni unohtaa sitä nyt. tarvitsen paljon energiaa, minun on tällä kertaa päihitettävä paljon enemmän.