sillä jos kohta omat päätökseni söin ja nielin... eli viestiä jo pukkasin menemään, tavaroistani jotka jäivät, jotta saisin ne takaisin tyttärensä luota joskus jos sopii... voi voi voi, perkele että jo sekunnin päästä kadutti se typeryys. minun vaistoni kertoo mitä tekee, missä on, kenen luona paikkaamassa itsetuntoaan.. ja se repii ja raastaa vaikka paljon parempi on se, että minun ei enää tarvitse siitä välittää vähääkään.. eikä siitä, ettei voinut luopua, sillä tähän hetkeen hän sitäkin varanaistaan tarvitsee.. sitä, joka uskoi kaikki legendat, jaksoi viestitellä vaikkei miestä luokseen millään opilla voinut saada kun minä olin ja kanssaan elin, päivästä toiseen, yöstä aamuun, aamusta iltaan.. ja siksi minä lopulta lähdin kun sitä valintaa ei voinut tehdä, ilmoittaa sille toiselle, ettei tahdo enää pitää yhteyttä koska on minun kanssani.. ettei voinut molempia pitää.. minua ainakaan vaikka olinkin käytännössä se ainoa, läsnäoleva.. se toinen tarvittiin varalle, piippuhyllylle odottamaan, jotta josko viimein lähden ja jätän hänet yksin. miksi tämä tilanne on kaikkein pahin. ei loukkaukset, ei väkivaltaisuus, ei juopottelu... vaan se, että tulee hetkessä korvatuksi jollakulla, jolla ei pitänyt olla mitään merkitystä, josta ei välittänyt, joka ei ollut minkään näköinen...

minun täytyy vain käsittää että näin se on, olen korvattavissa, sikäli kun naisen funktio on se, että on tarvittaessa käytettävissä, silloin kun miehelle sopii, jotta jaksaa kuunnella humalaisen jorinoita, jotta jaksaa passata ja paapoa, eikä itse odota mitään vastineeksi saavansa. hyi helevetti, miten sellaisesta voisi olla mustasukkainen ja kade jollekulle bimbolle joka kuukausikaupalla on jaksanut odottaa että mies pääsisi livahtamaan omille teilleen... minä luovutan täten sen kunnia-aseman ihan kenelle hyvänsä, var så god, teepä makkara nyt mieleiseksesi.