ainakin parin viikon pätkittäinen urakointi saavutti huippunsa tänä iltana kun pistin viimeisen viestin taittoon menemään, lehti kasassa. aika paljon aikaa siihen kuitenkin kuluu, eipä olisi pahitteeksi jos saisin apujoukkoa lisää. oikeastaan jo hieman värväilinkin päivällä käydessäni paikassa x, jossa meitä muita joutilaita aikaansa käy viettämässä.. haasteltiin myös hieman sosiaaliturvasta ja politiikan pinnallisuudesta.. muun muassa.

pahuutta ja pettymystä en jaksa ajatella nyt kun mikään ei kuitenkaan merkitse mitään, eikä mikään muutu vaikka kuinka niin olen toivonut. on vain niin, että rikkinäisiä olemme me ihmiset, minä siksi että vertaisiani vain kohtaan, heihin jään, kunnes on pakko repiä irti. ja sitäkin on tehtävä monta monituista kertaa ennen kuin loppu tulee.

ihmisiä kuolee, kaukaisilla mailla, lähempänäkin. turvattomuus on tämän ajan mainesana. eilen katselin pätkän fst:n ohjelmaa, jossa oli mies, joka oli menettänyt perheensä tsunamissa. lohdullista nähdä että niinkin suuri suru on mahdollista käydä läpi ja jatkaa elämäänsä.. mies kertoi tyttärestään, joka olisi täyttänyt juuri 8 vuotta, tämä oli pienenä jo katsellut tähtiä ja kertonut, että jokaisella on oma tähtensä, mummeilla ja muilla perheenjäsenillä.. nyt, mies sanoi, tytär siellä istuu omalla tähdellään ja katselee isänsä elämää..

sen tähden, elämää on jatkettava, uskottava että parempaa on joskus tulossa. ja nauttia vaikka siitä, että on osa jotain epämääräistä naisyhteisöä, joka kokoontuu A:n luo ilta toisensa jälkeen, suruinen ja iloineenkin.. A:n tytär sanoi eilen mainiosti, että jos meidän äiti ei olis tuommonen, minusta olis tullut varmaan tosi tyhmä.. voiko parempaa luottamuslausetta äiti saada! jos minulla ei olisi niin hyviä ystäviä, olisin minäkin kyllä tosi tyhmästi elänyt..