eilistä päivää hallitsi käynti työpaikalla, olin sopinut sijaisen kanssa tyhjentäväni huoneestani henkilökohtaiset tavarani sekä atk-tukihenkilön kanssa koneeni sisällön.. tai siis järjestelemään, poistamaan omat ja säilyttämään tulevalle johtajalle tarpeelliset tiedostot. Pitää ihan itseään kehua siitä, että miltei kaikki oli siististi ja loogisesti omissa kansioissaan ja kategorioissaan, passaa siitä jonkun jatkaa... jos sattuu olemaan samankaltainen logiikka eli deduktiivinen. atk-kaveri, työllistetty joka ainoana henkilönä osaa koneet ja itse asiassa kaiken tarpeellisen oli ystävällinen ja avulias. etsipä jostain uumenista yhden vanhan toimivan lankapuhelimenkin kun pyysin. samoin vilkaisi omaa kannettavaani, siihen kun on microsoftin viimeisimmän päivityksen jälkeen ilmestynyt outo virheilmoitus. ei huolta, odotan seuraavaa päivitystä, sillä pitäis korjaantua..  on kuulemma hätäisesti tehty ja siksi muillekin samoja virheilmoituksia aiheuttanut. talo oli muuten kuin kuollut, ketään muita työntekijöitä en tavannut, olivat kuulemma kokouksessa... odottelin aikani tehtyäni hommani mutta kun ketään en löytänyt ja nähnyt, poistuin paikalta vähin äänin. ilmeisesti oli tarkoituskin etten ketään näe... tässä taas yksi osoitus sijaiseni kummallisesta johtamistavasta tai mistä sitten lie. niin, narrasin, tapasin sentään R:n mt-kuntoutujan, jota nimitin talon ikoniksi, R istui entisellä paikallaan ja yllättyi iloisesti kun tulin lasiovesta siihen aulaan.. sanoi, että riiriihän se sieltä tulee, voi miten ihanaa, ihan niinkuin ennen vanhaan.. no sitten vähän meinas tulla kyyneleitäkin mutta toppuutin ja sanoin, että ei ruveta sille linjalle, me nähdään kyllä eikä maailma tähän lopu. häntä minulla on ollut eniten ikävä, keskustelujamme, hänen aamuista ilmoittautumistaan "terapiaan".. minullahan oli tapana mennä aikaisin töihin ja hän oli seuraava tulija, ennätimme kahdestaan hetken rupatella ja käydä läpi päivän mietelauseen.. R opetti minulle paljon elämästä ja ihmisyydestä, siitäkin, etten välttämättä osannut olla luonteva aluksi hänen seurassaan.. sanoi silloin kun olin vielä uusi, että ei minua tarvitse varoa.. ja kertoi myös monta muuta asiaa, vilpitön kun minua kohtaan oli... mm sen, miten alussa kaikki puhuivat minusta pahaa ja hänkin siihen samaan lähti kunnes oppi tuntemaan ja luottamaan, ihan hyvä ihminen kuulemma kuitenkin olin.. muut olivat väärässä.. niinpä, meillä oli ja on edelleen hyvä yhteys, olemma aivan varmasti ihmisiä toisillemme. sitä suhdettamme pidin mittarina ja todistuksena, kaivoin mielessäni esille ja ammensin voimaa.. silloin kun hoito-orientoituneet johtoryhmän leidit iskivät taas kerran kimppuuni syytöksillä ja paskapuheilla.

ah, se on ohi nyt, haikeaa, surullista ja satuttavaa.. olisin minä sitä työtä tehnyt jos olisin jaksanut, jos olisin saanut tukea jostakin jos olisin vahvempi ihminen... rakastin niitä ihmisiä, siis niitä oikeita.. vielä voin sanoa että myös laitoin sen talon hallinnon kuntoon, tein valtavan työn työyhteisön kanssa rakentamalla kaiken kenkälaatikkotasolta ajantasaiseksi talous- ja henkilöstöhallinnoksi. sekä prosessoimme yhdessä toiminnan ydintavoitteet, sisällöt ja kehittämiskohteet.. siitä lähti laatutyö, joka saatiin vauhtiin juuri ennen lähtöäni viime syksynä... ja paljon paljon muuta. on tässä itseään tsempattava ettei jää sellainen kuva ja käsitys, etten saanut mitään aikaan... tärkeintä oli läsnäolo, hengen ylläpitäminen ja tarvittaessa kurssin muutos.. elävässä talossa on paljon tunteita, ja mahtuuhan niitä mutta ammattihenkilöstön on kyettävä pitämään silti asiallisuus ja ryhti kaikessa tekemisessä.. se on sitä turvallisuutta ja asiantuntemusta. minun mielestäni. siis.

kyllä minua pelottaa tulevaisuus, vaikka voimani alkavat palautua ja olen kyennyt hoitamaan tuonkin reissun.. silti, miten tästä eteenpäin. ensi viikolla menen eka kerran mtt:n ihmisen juttusille, vähäisin odotuksin mutta onhan se tyhjää parempi. eilen mietin uunia lämmittäessäni, että kummasti olen jaksanut.. kaipaan häntä, jonka turvissa sain aikani olla, niitä rutiineja, joiden avulla saatoin unohtaa huoleni, sitä läheisyyttä johon saatoin hukuttaa murheeni ja pelkoni, vaikka valheelliseksi lopulta osoittautunutta, silti.. silloin se auttoi, en ollut yksin. nyt sekin hauras kuvio on käsiini hajonnut, enkä voi ottaa tukea mistään, kuvitteellisestakaan. soitin ystävälleni A:lle, huonoon aikaa, lapset olivat iltatouhuissaan, lupasi soitella takaisin.. ei ilmeisesti muistanut tai jaksanut. tiedän, että hän välittää mutta ainahan nämä tarpeet ja toisen ihmisen tilanne eivät kohtaa. nyt selviän sitten itse, niinkuin tiedän tapahtuvan..

täksi päiväksi olin suunnitellut pihahommia mutta vilkaisu ikkunasta kertoo ettei siitä tule mitään. tuulee niin pirusti ja räntää vihmoo vaakasuoraan.. arvelin edes puita hakevani mutta... katotaan josko edes yhtään laantuu tuo riehunta päivän mittaan. se laho puu minua pelottaa, se kun unohtui kaataa pyhänä.. kuuntelin aamutuimaan jotta nariseeko, yritin päätellä mihin suuntaan se kaatuu jos niin on käydäkseen... suunnittelin jotta pitäisikö joku pönkkä virittää.. lopulta ajattelin että olkoon, jättäydyn kohtalon huomaan, tapahtukoon mitä tahtojaan. jos niin on tarkoitettu.

huomenna olen luvannut hakea vanhemmat tänne päiväksi puuhailemaan, ikkunoiden pesua äidille ja isälle jotain puuhommia... myönnän, että en kauheasti jaksaisi ainakaan tällä fiiliksellä... nukuin vain viisi tuntia levottomasti mutta pillereitä en halua ottaa enää, olen näet täällä nukkunut väsymystäni ihan hyvin. paitsi välillä kun olen valvonut.. ja ajatellut että mitä sillä on väliä, jos ei nukuta, nousen ylös ja nukun sitten vaikka päivällä jos väsyttää. ehkä minun pitää tästä välillä lähteä jonnekin, missä voin puhua ja minua kuunnellaan. siis ystävien luo. tahdon välillä ei jaksaa!