heräsin periaatteessa liian aikaisin, mutta kun ei nukuttanut koskapa päähäni alkoi tunkea kaikenmoisia ajatuksia eikä oikeastaan miellyttäviä ollenkaan. työyhteisöstä tullut viesti kertoi, että tahtoisivat pitää minulle tahtomanilaiset läksiäiset. sitäpä mietin hetkisen ja totesin, etten halua minkäänlaisia, korkeintaan voivat tarjota kakkukahvit väelle minun muistokseni. en kestäisi sitä teeskentelyn ilmapiiriä pätkääkään. tokihan heille tulisi mahdollisuus paikata omaatuntoa, olla ikäänkuin tyytyväisiä siitä, että ovat hyvitelleet ja kahvitelleet kanssani. ettei jäisi paha mieli kellekään. toki sellaiseen minäkin pyrin mutta en tuolla tavoin. haluni olisi ollut saada keskustella työntekijöiden kanssa, todeta mitä on tapahtunut, kertoa oma osuuteni ja näkemykseni. siihen olisin vieläkin valmis mutta yhteisön vetoväki ei siihen kykene, eivät uskalla kun tietävät miten suorapuheinen olen...hys hys meininki on enempi mm ex-esimieheni heiniä. en ole katkera mutta kuitenkin, ei lässynlässyn läksiäisiä minulle kiitos.

eilen tai joku toinen aamu tv:ssä keskusteltiin työuupumuksesta, paikalla oli Medivireen työpsykologi ja eläketurvakeskuksen jokin johtajanainen. yksiselitteinen viesti oli, että työyhteisön tulisi enemmän osallistua uupuneen työntekijänsä toipumisen edistämiseen, vaikkapa olemalla yhteydessä häneen myönteisessä, työhönpaluuta helpottavassa hengessä. työyhteisön, työterveyshuollon ja mahdollisen erikoissairaanhoidon tulisi myös keskustella yhdessä uupuneen kanssa jotta voitaisiin ensinnäkin selvittää, mitä työyhteisössä voitaisiin parantaa ja korjata jotta vastaavaa ei enää tapahtuisi. minun kohdallani on toimittu täysin päinvastoin, minut suljettiin ulkopuolelle, kukaan ei ollut yhteydessä muutoin kun tammikuussa kun aloin jo hieman toipua, jolloin pyydettiin puhelin ja talon pankkikortti pois. sen jälkeen sijainen sisusti työhuoneeni uudelleen kuin osoitukseksi siitä, että älä vain kuvittele että sinun integriteettiäsi täällä mitenkään arvostettaisiin. kun yritin kysellä kuulumisia, minulle ei vastattu, sanottiin vain että kyllä me täällä pärjätään. että se siitä erityisesti mielenterveystyöhön erikoistuneen yhteisön osaamisesta oman työntekijän sairastuessa... ja välittämisestä. kyllä suurin syy lähtemiseeni on siinä, että minulle mielestäni varsin selkeästi osoitettiin, että ei tarvitse tulla takaisin. kaikeksi huipuksi jouduin käymään esimiehen kanssa kauppaa siitä, saanko lomarahani (jotka tes:n mukaan tietysti minulle kuuluvat). hän halusi että jotta saisin nuo lomarahani, olisi minun suosttava tekemään paperi, jolla hän ja muut hallituksen jäsenet varmistavat selustansa.. niinpä, siinäkin otettiin huomioon tilani ja osallisuuteni yhteisöön. liian suuri olisi ollut kynnys lähteä uudestaan raivaamaan omaa paikkaansa siellä, ensimmäisestä vastaavasta urakasta kun oli nimenomaan seurauksena uupuminen ja sen jälkeinen masennus.

ja eilisen iloista kerrottakoon, että löysin kun löysinkin krassinsiemenet ja muitakin, jotka laitoin itämään. keittiön tasolla ikkunan alla on kukkatarhani alku, mustasilmäsusannoja turveruukuissa ja pääsiäisruohon virkaa toimittava krassiviljelmä. eilen myös räntäsateen turvin polttelin pöntössä roskia, kaikkea semmostakin jota ei kaiketi saisi mutta menkööt tämän kerran, ehkä ilmakehä ei täysin tuhoutunut touhuistani. rakentamisessa tulee hirveästi jätettä, josta tahdon päästä mahdollisimman edullisesti eroon. vaihtolavan hankkiminen tai lähinnä sen tuonti ja poiskuljetus maksaisi hunajaa, joten tekoni ovat taloudellisesti katsoen täysin moraalisia. olen kyllä liittynyt kunnalliseen jätehuoltosysteemiin, lakikin jo sitä edellyttää. huomenna eikun siis tänään raksamies tuopi pakullaan roskasäiliön siihen hommaan. otin vaihtoväliksi 8 viikkoa sillä vastaisuudessakaan minulta ei tule ylenmäärin sekajätettä, kaiken palavan poltan uunissa tai pihalla, eloperäisen kompostoin ja peltipurkit sekä lasijätteen keräilen ja vien jätepisteeseen. tiedän kokemuksesta että muuta kuin edellämainittua jätettä ei juurikaan kerry. kyllä maalla on mukavaa.

herättyäni pyörin aikani sängyssä kun havaitsin että kello oli vasta puoli viisi.. yritin nukkua, turhaan. tajusin sitten, että mikä pakko olisi ollut nukkua kuuteen tai seitsemään kuten normaalisti täällä... ihan hyvin voin nousta ylös keittää kahvit ja ryhtyä puuhailemaan, ketä se sitten häiritsisi. niinpä laitoin lakanapyykin koneeseen ja ekakahvit hörpättyä ryhdyin purkamaan kertynyttä sanomisentarvetta tähän. itäisellä taivaalla punertaa aamunkoi, maa on valkoinen, pakkasta kaiketi pari astetta. en tiedä, ei ole mittaria. niinkus ei saunassakaan, tunteehan sen milloin passaa mennä löylyyn. eilen suunnittelin päivän päätteeksi oikein nautiskelevani nimenomaan saunanlämmöstä ja yhdestä kylmästä oluesta, jonka löysin jääkaapista. saunan lämmitinkin ja juuri kun se alkoi olla sopivimmillaan soitti ystäväni, jolla on vakavan sairauden vuoksi ollut rankkoja aikoja, kertoi huomenna menevänsä tällä erää viimeiseen solumyrkkyhoitoon ja harmitteli että pääsiäinen menee siitä toipuessa. tarkoittaa sitä, ettei voi syödä mitään koska koko ajan oksettaa ja heikottaa.. keskustelimme kummankin kuulumiset ja tsemppasimme toisiamme kolmen vartin ajan josta johtuen saunani oli sammunut ja jäähtynyt eikä löylyistä sitten ollut tietoakaan. hällä väliä tuumasin, saunaa voin lämmittää ihan milloin tahdon, ystävääni en välttämättä. illan kruunasi sitten viimeinen jakso kotiopettajattaren romaanista, ahh miten romanttista ja ihanaa.

hieman alkaa jännittää, toteutuuko pääsiäiseksi suunniteltu laatoitusten ynnämuiden keskenjääneiden hommien loppuun saattaminen. tietäen ja tuntien on syytäkin hieman epäillä, kun luottamus ihmiseen menee, sitä ei voi saada takaisin. ei ainakaan helposti. toivon ja pyrin siihen, että tämä viimeinen yhteinen hommeli saadaan päätökseen, sen jälkeen en ole riippuvainen hänestä enkä kenestäkään. mikä on ylen hyvä asia.