kirkkaan kevätauringon valossa voi tarkastella talven pimeydessä hämärtyneitä ajatuksiaan, kaivella esiin olennaisimmat ja tyyntyä, sillä kaikki mitä tarvitsemme on edelleen tallella.

ystävyys, joka on sitä, ettei tarvitse selitellä, pelätä tulevansa väärinymmärretyksi, sitä, että voi olla avoin, sitä että tietää olevansa turvassa ja rakastettu omana itsenään. ystävä tietää kaikkein kurjimmat puoleni, on nähnyt miten olen tuhlannut elämääni, miten väärin olen toiminut ja siksi hän ymmärtääkin parhaiten. hän on myös nähnyt miten olen kasvanut, oppinut arvostamaan itseäni ja elämän arvokkainta antia. olemme yhdessä kasvattaneet lapsiamme, auttaneet toisiamme ja niitä muita urheita naisia samassa asuinyhteisössä, olemme rakentaneet inhimillisempää elämää. olen onnellinen että olen voinut ja osannut olla hänen ystävänsä, että olen osannut auttaa ja tukea, että tiedän hänen arvostavan ajatuksiani ja kokemustani.

oli virkistävää pitkästä aikaa puhua asioista, politiikasta, yhteiskunnallisista ongelmista, ihmiselämän ydinasioista. ystävälläni on upea yhteiskunnallis/poliittis/uskonnollinen elämänkatsomus, jota voin vain kadehtia sillä minun uskoni ei riitä tuohon kaikkeen. eikä siihen ehtymättömään optimistisuuteen, jolla hän on omaa elämäänsä kannatellut vaikeinakin aikoina. ja aina auttanut kaikkia muita, pyyteettömästi vaikka viimeisen leipäpalansa antaen.

aurinko paistaa taas. pari vapaapäivä teki ihan hyvää. työhönmeno ei silti tunnu hirveän houkuttelevalta. yritän nähdä asiat hieman paremmassa valossa, aurinkoisemmassa. maahan kiinni jäätyneiden kivien potkimiselta on tuntunut sekin pitkään. vikaa on minussakin, tiedän sen. ja sen, että minä vain sen voin saada muuttumaan, saamalla toisetkin mukaan siihen myönteiseen suuntaukseen.

Löysin Heli Laaksosen aivan viehättävä runon ylen sivuilta. http://www.yle.fi/kulttuuritorstai/index.php/runot/38/