kaamea flunssa on hallinnut elämääni, ei edes rommitoti auttanut.. eikä siihen eksistentiaaliseen ahdistukseen mitä olen potenut. Olen jo luovuttanut, perjantaina ei kuulunut mitään joten on ollut helpompi ajatella, etten saanut sitä paikkaa. Henkisesti tunnen olevani niin heikoilla että kaikenmoista pakenemisajatusta on pitänyt mielessä pyöritellä, niitä helpottavia keinoja sietää pettymystä.

Kävin perjantaina haastattelukeikalla työyhteisössä, jonka ihmisten kanssa tehtiin muutama vuosi sitten paljon kaikenlaista edistävää, riemullisia reissujakin. Istuttiin kahvipöydässä ja haasteltiin niitä näitä, naurettiin.. ja minä tunsin kateutta, osattomuutta ja kaikkea mahdollista kurjaa vaikka seurueella ei siitä varmasti minkäänlaista aavistusta ollut. Mitenkähän monta kertaa vielä pitää myllertää näissä fiiliksissä.. fyysinen rappiotila ei varmaan ollut eduksi sekään. miksi kokea ja nähdä vain osattomuutta kun kuitenkin olen viime aikoina kohdannut ihmisiä, jotka minut mielellään kohtaavat, muistavat hyvänä ja hauskana yhteistyökumppanina. olenko todella kadottanut kaiken uskon omiin mahdollisuuksiini ja kykyihini. tarvitsisin sen työn, tai jonkin muun tehtävän, tarvitsisin yhteisön johon kuulua, jossa tehdä jotakin tärkeää.. minulle, vanhalle kunnon työnarkomaanille työttömyys on pahempi kokemus kuin sellaiselle, jolla on ollut terve suhde työhön ja muutakin sisältöä elämässään.

on onneksi deadlinepäivä ja lehden aineisto on saatava taittoon. riittää puuhastelua ja vaipuminen surkeuteen ei onnistu ainakaan ennenkuin olen oman osani tehnyt. vastuuta on kannettava, sehän on selvä.