täällä sylttytehtaalla siis taasen, eikä ahista yhtään. Kävelin aurinkoisessa pakkassäässä bussilta tähän osoitteeseen. Jääkaapissa ei tietysti ollut mitään muuta kuin pari purnukkaa jotain epämääräistä, joiden viimeinen käyttöpäivä oli viime vuodelta. Vein siis roskat ja käväisin Siwassa silleen mainosvauhdilla. Olipa muuten miellyttävää avata ovi kun ei ollut mainospostiröykkiötä ja asunto tuoksui vielä siivouspuhtaalta viime keikan jälkeen. Saan kyydin keittiökalustekeikalle, joten jää aikaa nautiskella oleskelusta. Ehkä jopa aloitan vaatehuoneen perkauksen, tavoitteena on roudata kirpputorille ja roskiin kaikki joutava. Niinhän se oli, että jos nurkissa pyörii vaatteita joita ei ole vuoteen päällensä vetänyt, niin ne on poistettava varannosta. Eikä sitten mitään piipitystä siitä, että kunhan saan ne muutamat kilot pois niin ne mahtuu taas. Ei mahdu, on se nähty.

Illalla maalla purettiin työtätekevän kanssa vintin yläaulasta komerontapainen hökötys ja havaittiin sen jälkeen, että tulevan nettinurkkauksemme seinät ja katto vaativat maalia. Komeron takaa paljastui vaaleanvioletti seinä sekä pala keltaista kattoa. Muut seinät  tai siis se yksi paneeliton osio sattuu olemaan ätläkän mintunvihreä, joten on pelkästään ilos sutia piiloon sekin. Valitsimme  uudeksi väriksi kermanvaalean. Tai olinko se minä, ihan taisi käydä niin että hän antoi minun valita ja tyytyi siihen. Sen jälkeen kun minä olin tyrmännyt mustan. Ja sehän olikin vitsi. Kait. Kunhan palajan sinne takaisin, urakoimme maalit seiniin ja kattoon. Niin se on kuten ilmaisi; pikkuhommasta kehkeytyy jostain kumman syystä aina odotettua isompi urakka. Mutta minusta ihan mukavaa vaihtelua arkeeni. Olen sitäpaitsi huomannut, että me osataan tehdä yhdessä vaikka mitä ja vielä ihan sovussa, verkonnostossa hieman tuli ärräpäitä mutta puiden sahaus, ruuanlaitto ja karaokelaulu meiltä luistaa kuin luomisentyö. Nii ja remonttihommat. Ainakin tässä, suunnitteluvaiheessa.

Pää on virkeä kuten mielikin, tuntuu hyvältä. Yritän säilyttää tämän fiilarin vaikka tiedänkin että tulen tänään kuulemaan myös asioita työrintamalta. Yritän olla provosoitumatta ja tunnustella miltä tuntuu olla totaalisen out. Vielä en ole mutta tulen epäilemättä olemaan jonakin päivänä tänä vuonna. Ajattelin aamulla bussissa matkatessani että onhan se tietysti niille työyhteisön ihmisille hankalaa tai ainakin jotenkin sekoittavaa, etteivät tiedä milloin tulen takaisin - eivätkä varsinkaan sitä, etten lainkaan tule. Että onhan siinä semmonenkin puoli.

Olen onnellinen jos tämä nyt menee näin, joka päivä tunnen itseni entistä vahvemmaksi ja rauhallisemmaksi. Pitkään aikaan (?) ei ole ollut aallonpohjaa. Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa.. että tämä suomalainen mentaliteetti onkin sitten rohkaiseva ja myönteinen. Itku pitkästä ilosta ja siihen tyyliin. Haistatan pitkät mutta olen kuitenkin myös realisti, pidän jalat maassa ja ajatukset taivaissa.