satoi vettä kun aamulla läksin, välillä paistoi, välillä ei ja illaksi viileni aika lailla. Oli hyvä päivä, lämmitin uunin, istutin menomatkalla puutarhalta ostamani kukat, seurustelin päätalolta karanneiden koiran ja pienen tytön kanssa hetken, sain yllätysvieraan, keitin kahvit, kuljin metsässä pitkän lenkin, löysimme yhden korvasienen (joka muuten unohtui kiviaidalle) ja olin onnellinen. Siitä, että saatoin viettää päivän mielekkäällä, rentouttavalla tavalla mieluisassa paikassa, luonnon helmassa ja huomassa. Kielot eivät ihan olleet vielä kukassa vaan melkein, tuomi sen sijaan pursuaa kukkia ja tuoksuaan. Ja nyt torpan kuistia kaunistavat myös lukuisat orvokit, marketta, jokin sädekukka ja tässä vaiheessa vain yksi roikkuva lobelia. itku kun ei vieläkään ole sitä kameraa.

olen myös ajatellut paljon, levollisesti, kypsästi ja rauhoittavasti. toivon, että jokin liikahti pienen palasen eteenpäin, mieleni rakennustyömaalla nimittäin. jotta osaisin nyt olla tyynempi ja viisaampi. hmm... no, ei mitään ihmeellistä mutta toivon että jotenkin paremmin kantaisi se että ymmärrän, ettei minulla tarvitse aina olla valmiina seuraavaa suunnitelmaa. en jää tyhjän päälle vaikka tyhjentäisinkin elämäni rasitteista ja turhista toiveista, etten väkisin pidä yllä jotain sellaista minkä tiedän toivottamaksi. minua on aina vaivannut levottomuus, halu säilyttää jännite elämässä, ikäänkuin tasapainoisuus ja sellainen turvallinen tasaisuus olisi ollut huono asia. Keskustelut vanhan luotetun ystävän kanssa osoittivat että aidot, arvokkaat asiat pysyvät, luottamus pysyy jos sitä ylipäänsä on olemassa eikä siitä tarvitse olla huolissaankaan. Kaikki vain on. Kunpa minäkin pikkuhiljaa oppisin olemaan, vain, tässä, ihan vaan itsenäni, enkä kaipaisi muuta.