hyvän ystäväni ja kotiterapeuttini mukaan me kannamme mukanamme lapsuuden kokemusten taakkaa tai miksei myös myönteistä voimaa.  Minun tragediani on ollut olla ainoa tytär, ja siinä roolissani äidille isän huomiosta kilpaileva naissukupuolen edustaja. Isä on ollut jossain taustalla, vakaana, ymmärtävänä "diplomaattina", kaukana äidin ja tyttären välisistä erimielisyyksistä ja riidoista, poissa. Olin aina kuvitellut, että isä on se hyvä ja äiti paha minun aikuiseksi kehittymiseni kannalta. Isä on kieltämättä ollut läheisempi, hänelle olen voinut murheeni kertoa ja hän on aina tukenut minua, ymmärtänyt repaleista elämääni. Äiti ei ole koskaan oikein hyväksynyt minua, edelleen hän suhtautuu kuin olisin mieltä ja järkeä vailla oleva teinityttö. Äiti ei osannut olla tukena naiseksi kasvusssa, olin ikävä muistutus nuoruudesta ja viattomuudesta ja ihan nätti kun olin, pojat pyörivät jo varhain ympärilläni, kolmen veljen ansiosta nuorukaisia riitti kodissamme. Mutta minähän haaveilin aina siitä kaukaisesta, saavuttamattomasta upeasta pojasta, joka seurusteli koulun kauneimman tytön kanssa eikä vilkaissutkaan minuun päin. Ja toisin kuin äitini luuli ja epäili, retkeni olivat hyvin viattomia kuten itsekin, vieläpä hyvin paljon kauemmin kuin muut ikäiseni tytöt.

Rakkaus on pitänyt ansaita, kiintymyksestä kamppailla vaikeuksien kautta voittoon. Ystäväni sanoo, että suhteeni mieheen on ollut aina kuin kilpailua isän suosiosta äidin varjossa. Mikään helppo ja  valmis ei todellakaan minua sykäytä vieläkään. Elämässä pitää olla taistelun makua jotta tuntisin veren virtaavan suonissani, jotta en turhautuisi ja hylkäisi mitättömänä. Vaikka olen iän myötä oppinut arvostamaan tasapainoa, seesteisyyttä ja turvallisuuttakin, en silti ole oppinut  juurikaan kehittymään miessuhteissani. Taso on noussut mutta problematiikka on edelleen sama. Nyt tavoittelen sitoutuneitten miesten suosiota, nyt suurin saavutukseni olisi saada naimisissa oleva mies eroamaan vaimostaan ja kiinnittymään minuun. Vihdoinkin saisin hyvityksen siitä, että äiti minut ajoi kotoa, sanoi että jomman kumman on lähdettävä kotoa, joko hän lähtee tai minä. Minä lähdin, minä olen ollut matkalla siitä asti.  Olen asettanut itseni alttiiksi monta monituista kertaa, olen tavoitellut tavoittamatonta, etsinyt sitä oikeaa rakkautta, joka korvaisi kaiken, osoittaisi minun olevan oikea ihminen ja nainen.. rakkautta, jonka vuoksi ylitettäisiin vuoret ja meret, rakkautta jonka rinnalla mikään muu ei merkitsisi mitään. Amen.

Ja kyllä minä tiedän, että ei se ole niin. Eikä rakkaus ole sellaista, mikä pitäisi toiselta anastaa. Enkä minä ole niin tunteeton, että voisin tehdä pahaa tuntematta  huonoa omaa tuntoa.  Eikä tekojeni taustalla ole tahto rikkoa vaan rakentaa. Mutta asiat, teot ja ajatukset voi nähdä toisinkin jos tahtoo olla rehellinen.