on sellainen päivä, että on pakko kirjoittaa toisen kerran, tätä tuskaa ulos... niin pitkään kun puuhailimme mummon kanssa ulkona pensaita karsien, haravoiden, maailmaa parantaen jaksoin olla pirteä, nyt taas on jysähtänyt tuska sisuksiin. tiedän, että olisin viisas jos lopettaisin tämän itseni piinaamisen tässä ja nyt. tämä ei muutu, ihminen ei muutu, minä en muutu... ja kaatuuko maailmani sitten, en tiedä, eihän tuo ole kaatunut ennenkään. vaan jotenkin tuntuu, etten enää jaksa... yhä useammin tunnen loputonta väsymystä, halua lopettaa tämä tuska ja ahdistus. tiedän, että se on sairautta, pahinta puolta siinä. ja miksi sitten, miksi ei valoa millään löydy lämpimästä auringonpaisteesta huolimatta. miksi välitän siitä, mitä joku toinen ihminen tekee tahollaan... miksi turhaan yritän vääntää tästä jotain sellaista, mitä ei ole. aika on viholliseni silloin kun ajatukset raatelevat ja ystäväni silloin kun on helpompi hengittää. voisinpa vaikuttaa parempiin hetkiin, saada ne jatkumaan kauemmin, olemaan levollisempi pidempään.

tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että vaikka viisas ja rauhallinen poikani eilen ajomatkan aikana toi monta kiinnostavaa puheenaihetta.. ilmastonmuutoksesta itsetuntoon, en jaksanut millään entiseen tapaan osallistua, jouduin pinnistelemään ja sain aikaan vain lyhyitä mitäänsanomattomia kommentteja. poika oli iloinen kun tulimme viimein kotipihaansa. hyvä niin. hänellä on Oma Koti, jonne haluaa palata ja elää omaa elämäänsä. oikein hyvä niin, en jaksaisikaan jakaa jokapäiväistä elämääni hänen kanssaan, sillä minun pitäisi olla reipas ja jaksava, turvallinen äitihahmo. ja sitähän minä en missään nimessä ole.

pestiin pyykkiä, kuivuvat iloisesti ulkonaruilla. ilma on lämmin ja tuulinen, ideaali edellämainittuun touhuun. sain ruusunpiikin sormeeni, voin siis tuntea myös oikeata fyysistä kipua. sekin tuntuu paremmalta kuin henkinen kiristyspanta, joka ei anna minun lainkaan vapautua tänään. kunpa tämä päivä olisi pian ohi. onneksi huomiseksi on ohjelmaa, kun haastelin käyväni P:n taajamassa, mummo tahtoi mukaan ja päätimme lähteä vasta huomenna. hankitaan multaa ja muuta puutarhassa tarvittavaa.

tuo vanha nainen on se henkilö tällä  hetkellä, joka pitää minut pystyssä.. olemme keskustelleet luottamuksellisia... ja tiedän, että hän pitää minusta. hänen huumorintajunsa on parantavaa, hänen vahvuutensa antaa minulle mahdollisuuden olla lapsi.. tiedän, että hän on ripittänyt poikansa siksi että tämä on kohdellut minua huonosti... vaikka joutuikin myös itse tulilinjalle. myöhemmin poika kyllä myönsi minullekin, että kyllähän äiti oli ihan oikeassa, väärin tein. mutta sen myöntäminen on todella ollut kiven takana, sitä ei oikein ole ollut kanttia tehdä.. tuskin lainkaan. äidit ja pojat, isät ja tyttäret. niinpä niin, sitä ikiaikaista riesaako tässäkin kärsitään, lapsen ja aikuisen suhteen epäonnistumista.. ehkä niin ja ehkä myös niin, että sitä elää jokaisessa suhteessaan aina uudelleen, niin kauan kun oppii sanomaan ei mahdottomille jutuille ja kyllä niille, jotka eivät oikein kiinnosta siksi ettei niissä ole mitään säpinää.. todella surkeaa.