tästä hiljaisuudesta nautin eniten, kaiketi vanhemmuuttaan alkaa arvostaa rauhaa ja seesteisyyttä entistä enemmän. Nuorempana piti olla sitä äksöniä, ei joutanut eikä kai osannutkaan rauhoittua välillä pohtimaan, mikä on tärkeää, mihin on menossa, mistä tulossa. Ja hyvä niin, nyt sitä sitten harrastaa siitäkin edestä. Äsken oikein huvitti, miten monta ajatusrykelmää ennätti päässäni ohi hurahtaa muutaman minuutin aikana. Hitaammin käynnistyvällä ei taida tätä vikaa olla, työhönlähtijä veti työvaatteita päälleen, hörppi kahviaan ja etsi autonavaimia yhtä aikaa, hänellä menee 10 minuuttia sängystä auton rattiin siirtyessä. Ennätin sentään lykätä postista haettavan pakettikortin mukaansa, saa nähdä oliko riittävän hereillä, jotta muistaa sen myös noutaa.

368218.jpg

Sovittiin esikoisen kanssa että hänkin tulee keikalle kotikaupunkiini keskiviikkona, ajelee käytössään olleella autollani sinne. Voimme sitten yhdessä hoidella juoksevia asioita kaupungilla ja raksalla. Sekä käydä mummolassa rauhoitusvisiitillä. Äiti sitten jaksaa olla huolissaan... eikä edelleenkään ymmärrä että hänen huolehtimisensa ei vähääkään mielialaani paranna vaan täysin päinvastoin. Minulle nousee vain huono omatunto siitä, etten jaksa läheskään niin usein olla yhteydessä kuin hänen huolehtimisensa tuntuisi vaativan. Ja loppujen lopuksi se huolehtiminen on minulle yhtä kuin viesti siitä, etten osaa itse itsestäni ja elämästäni vastuuta kantaa. Parempi olisi jos joskus sanoisi, että kyllä sinä pärjäät ja osaat ja JOS tarvitset apua, täältä sitä aina löytyy. Tiedän että löytyy mutta tuon valittavan ja huokailevan tunkemisen yksityisyyteeni hän voisi jo lopettaa. Ja ihan turhaa on odottaa että niin koskaan käy, tämä on se asetelma joka pysyy loppuun asti. Niin luulen ja pahoin pelkään. Ehkä minun on vain hyväksyttävä tämäkin ja pyrittävä itse löytämään parempi tapa suhtautua.

Pakkasta mittarissa, leivinuunin kyljet hohkavat pehmeää lämpöä ja olo on eilisestä huomattavasti kohentunut. Eniten minua ahdistaa se, etten ole saanut missään enkä kenenkään (ammatti-ihmisen) kanssa puhua tuntemuksistani, jotka pohjimmiltaan eivät liity työhön mutta vaikuttavat minuun niin naisena kuin työntekijänäkin. Ihminenhän on kokonaisuus, kaikki elämän osa-alueet ovat toisiinsa jotenkin kytkeytyneet. Miksi en tunne olevani riittävä missään, millään sektorilla.. en naisena, en ammattiroolissa, en tyttärenä enkä omieni äitinäkään. Näiden ajatusten alkulähteille tahtoisin päästä, kitkeä itsestäni irti sen huonouden tunteen tarpeen. Järjellä ajatellen olen ihan riittävä, hyvä monessa mutta nämä mustat aukot elämän varrella vievät minulta elämän halun ja sen taistelun tahdon, millä olen rämpinyt pahatkin ryteiköt.

Kela sentään oli saanut aikaan maksupäätöksen, sain kuukauden annoksen sairauspäivärahaa. ja sillä minä pärjään kohtuullisesti eläen. Ja sehän onnistuu helposti, varsinkin jos viettää aikaansa täällä missä lähimpään kauppaan on parikymmentä kilometriä ja maalikylään toinen mokoma lisää. Niin ja näille perukoille ei edes yleinen kulkuneuvo kulje, on oltava oma kyyti jos meinaa johonkin lähteä.