tulin kotiin, sytytin kynttilät, tunsin itseni tyytyväiseksi päivän tapahtumien jälkeen... vaikkakin välillä hengästyin ajatusteni määrää, hämmästelin seuralaiseni kommentteja... minusta. niin, tottahan se oli, ei miellyttävää mutta ihan totta kyllä. ajettiin pimeässä pitkä matka ja puhuttiin kaikenlaista, paljastin että murhetta tässä vähän on ollut. sain lohtua. ymmärsi hyvin. olalle taputti ja oli ystävällinen. ihminen.

siksi tuntui kotiintultua hyvältä sytyttää kynttilät, kävellä huoneissa ja todeta, että olen ihan tyytyväinen nyt. kaikki hyvin, kaikki hyvin. olin saan ut kuulla monta ihmistarinaa, hyvin kerrottuina vielä. ja minut vietiin ihmelliseen kahvilaan keskelle ei mitään, tarinassa kerrotun miehen ja naisen rakentamaan. vuosia tyhjänä rapistunut entinen bensa-aseman kahvila oli herätetty varovaiseen eloon, kuviotapettia, lampetteja, punaista ja kultaa. kaikkea ei voi toistaa, eikä sitä tunnelmaa kuvata niin että sen kokisi samoin. kaikkea on maailmassa, kaikkea.

ja minä olen tyyntynyt, on ihan hyvä nyt. voin ajatella, että olen saavuttanut monia haaveilemiani asioita. kiitos minä.