tavallistakin tarinaa tälle päivälle, tänään. flunssa ujuttautui salakavalasti kehooni, laittaa pärskimään, yskimään ja viluttamaan. ei tietenkään semmonen kunnon kuumetauti vaan tämä meikäläisen versio, junnaava, voimat vievä räkätaudin tekele. ulkoilu on poissuljettua, saisi olla syöminenkin vaan ei ole. olen siitä kummallinen että jos muutenkin eväs maistuu, flunssassa maistuu vielä paremmin ja enemmän. siispä söimme eilen runsaasti mm. kaupunkireissulla leipomon myymälästä ostamiamme liha- ja extraisoja karjalanpiirakoita, hernesoppaakin sekä savulohivoileipiä vielä iltasella. hyh. tuo merkityksellinen toinen on hirmu hyvä syömäkaveri, nautinnot ovat yhteiset.

ehkä tauti sai lisävauhtia pari päivää sitten kun olin viemässä hötkyilevää jäniskoiraa ulos riimuun, riuhtoi ja rimpuili poikkeuksellisen runsaasti ja kun otteeni tehtävään hetkellisesti herpaantui, riuhtaisi itsensä kaikilla koiravoimillaan niin että fleksi kirposi kädestäni suunnattomalla kivulla (joka aiheutti olkapäälihaksen revähtymän ja äärettömän v-tututuksen) jolloin koira oli vapaa ja painui navetan taakse lumi pöllyten hihna perässä laahaten. siitä syntyi suukopua koiran omistavan kanssa, turhaa ja aiheetonta. sen vuoksi kiukkua puhisten pistin pipon päähäni sekä saappaat jalkaan ja suunnistin koiranjälkien perässä metsään, siis reisiä myöten lumessa kahlaten. niin pitkälle kuin jaksoin, keuhkoissa ei oikein ilma piisannut ja hiki valui noronaan, kengät nroa 44 täyttyivät lumesta ja minä palasin tukikohtaan turhautuneena. mies jatkoi tehtävää ei niin hirveän ilahtuneena. runsaan tunnin kuluttua palasi, kävi vintissä tekemässä rauhan ja kertoi että kolmansien jäniksenjälkien kohdalla yhytti koiran sen verran että sai valjaat riisuttua, fleksin hihnan se oli jo purrut aiemmin poikki. päästi sitten koiran jäniksen perään toteuttamaan viettiensä mukaista elämää. ei se ymmärrä, että jahtikausi loppui jo. palasihan tuo sitten ihan ihmisten ajoissa kotipesään suuresti paljon rauhallisempana ja kenties hieman nolonakin, semmosen tempun kun ruokkijalleen teki. sittemmin en ole koiraa ulkona käyttänyt, ei ole hihnaakaan, onneksi on toinen ulkoiluttaja tuuraamassa.

yöunet heikkoja flunssankin vuoksi mutta myös työjuttujen, äärimmilleen veti sopimuksen teko, kommunikointi esimiehen kanssa. lopulta pääsimme rakentavalle tasolle, saimme aikaan asiallisen sopimuksen, joka palvelee erityisesti minun etujani. saan lomarahani ensi viikolla ja työsuhde päättyy mikäli hallitus hyväksyy, loman jälkeen huhtikuun puolivälissä. en voi mitään sille, että esimiehen sovintoeleet ja tapaamisehdotukset tuntuvat falskilta teeskentelyltä. myöhäistä nyt on enää ähkäistä, tavarat on jo olleet kauan pöksyissä. turha on enää hyvitellä ja esittää myötätuntoista, liian monta kertaa on jättänyt minut yksin selviämään ongelmista, liian monta kertaa on vaiennut ja vaientanut minutkin vaikka olisi pitänyt puhua suoraan, nostaa kissa pöydälle ja ruotia ongelmat selviksi. vaan niin on eikä mikään sitä muuksi muuta. olen edelleen yksin niiden asioiden vanki, niinkauan kunnes osaan antaa itselleni rauhan ja synninpäästön. ehkä työterveyslääkärin viimeinen palvelus tuottaa tulosta ja pääsen sittenkin systeemin tarjoamiin palveluksiin käsiksi. ehkä. joskus.

nyt pitäisi jaksaa vielä vääntää se kelan päätöksen valitus. luin eilen kelan lehdestä että niiden käsittely voi kestää jopa vuoden. hah. revipä siitä huumoria. ihan p-seestä sekin. vaan pitäähän sekin oikeus hyödyntää. kelpais ne rahat vuodenkin päästä. ja mieluiten heti tässä ja nyt.

vietiin eilen mummon hakemus kelan toimistoon, kunnan immeinen tulee omaishoidon tukihakemukseen liittyen visiitille parin viikon kuluttua. saapi sitten nähdä onko kokemus mummon kyvyttömyydestä yksin selvitä arjestaan jaettavissa virkaihmistenkin kanssa.