on taas se aika vuodesta, jolloin saan kylmiä väreitä niistä lauluista, joissa vertahyytävän vetoavasti lauletaan äideistä parhain sä oot ynnä muuta ylitunteellisen karmeaa. siis minun mielestäni. minun äitiyteni on ollut iloinen ja toivottu elämän tärkeä asia. olen ollut kaiketi aika tavallinen äiti, rakastava, ylihuolehtiva, erehtyvä ja tunteet osoittava. minä en ole onnistunut luomaan hyvin läheisiä ja syvääluotaavia suhteita poikiini, he eivät kerro minulle kaikkia henkilökohtaisia murheitaan eikä se mielestäni ole tarpeenkaan. minä olen äiti, en henkiystävä. ja kyllä varsinkin vanhempi poika on voinut minuun mm suhdeasioissaan minuun tukeutuakin halutessaan. nuorempi seikkaili viime yönä unessani ja tuskitteli ettei varmaan ikinä löydä itselleen tyttöystävää... se olisi voinut olla ihan tottakin, poika on herkkä, alkumetreillä pahoin haavoittunut ja itsekseen viihtyvä. ei ota helposti riskejä, ihan kuin olis jostain saanut mallia.

no niin, se äitiyden imelä ja ylilyövä versio ei siis minuun pure. äitiydestä ei pidä tehtä marttyyriyttä, ei yliluonnollisen hienoa ja kirkasotsaista. se on elämää, ja elämän hienoimpia asioita. varsinkin nyt kun on osannut lapsistaan luopua ja antaa heidän (ainakin enimmäkseen:) elää omaa elämäänsä, luottaa ja uskoa että pärjäävät ja olla läsnä etäältäkin.

oma äitisuhteeni on ollut ovelasti sanottuna haasteellinen. olen tainnut tästä aiheesta vuodattaakin alkuvuonna tuskissani, joten en siitä enempiä. vanhemmittaan suhteet paranee koska on todettava, ettei vanhus ainakaan enää muuksi muutu ja alan itsekin olla jo aika kypsynyt omaksi itsekseni. Vaikka.. minä kyllä aion toteuttaa muistaakseni Helena Anhavan runon ohjetta ja pysyä aina sen ikäisenä että voin istua jäätelötötterön kanssa julkisen rakennuksen portaille nautiskelemaan. Tai jotain siihen tyyliin.. Uskonpa että moni meistä haluaa säilyttää itsessään sen pienen tytön tai pojan elämänilon, spontaaniuden ja toiveikkuuden.
tähän vielä loppuun äitienpäivän kunniaksi vuosien takainen runoni, sarjassamme tuskanhetkien tuotoksia, ehkä se kuvaa yh-äidin synkimpiä ja kirkkaimpia hetkiä. Onnea kaikille upeille äideille, joita olen tässä yhteisössämme tavannut!

Sisarelleni Ahmatovalle

Minun harteillani painavat kaikki taakat, vastuu ja kunnianhimo.
Ne olivat ansa, johon rakkaudetta lankesin.
Ylpeyteni minua raastaa ja syyttää, vainoaa öisin.
Hätistelen aaveet, siirrän ajatukseni johonkin muuhun, johonkin,
joka ei ahdista ja rienaa.

Enkä minä koskaan pääse tästä mikä olen, miksi olen tullut.
On elettävä kahleisiinsa sidottuna, voideltava haavat, valittava tie, se ainoa mahdollinen.
Kukaan ei tässä talossa kanssani asu, kenenkään ei ole tarvis loukoissa lymytä.
Vain minä löydän sen kynttilänpätkän, palan leipää ja vuoteen,
jossa voin levätä kun maailma minut alleen kaataa.

Maailma, jonka itse omin käsin rakensin, vuosina, jolloin rakkaudesta vain kuulin,
aavistin olemassaolonsa lapsen kirkkaiden silmien kautta.
Ja rakastin elämääni, niinä hetkinä, jolloin itkuni laantui ja tyynnyin olemaan vajavainen, yksinäisyyteni kammioon noiduttu.

Niin kauan kun tahdoin sitä muuta, joka toisilla näytti olevan,
niin kauan minä kärsin suotta.
Ei sellaista minulle ole tarkoitettu, ei se riitä.
Mikään ei riitä, ei elämä, jossa ei ole vastamäkeä, ei ihminen, joka ei ole ongelma,
ei mikään, mikä ei veisi minulta kaikkea.