esikoisen synttärilounasta syötiin sittenkin täällä minun luonani, kaikki olimma samaa mieltä sitten kun lopulta istuimme pöydän ääreesä, itse kukin oli ollut jossain pippaloimassa edellisenä iltana, joten mukavampi oli sitten ruuan jälkeen löhötä sohvalla ja nojatuoleissa.. oli mukavaa, jouluna sitten taas kokoonnutaan yhteen lounaalle. esikoinen lähti estelyistäni huolimatta illalla vielä ajamaan kotiaan kohti parin tunnin matkan päähän. lupasi olla varovainen.

eilessäpäivänä käytiin siis talolla tekemässä valvojan kanssa tarkastusta, kun käännyttiin viimeiselle pikkutielle, sydäntä riipoi.. se metsä, pientareet jo tutuksi tulleet.. ja talo kökötti siinä mihin sen viimeksi jätin, suurin piirtein entisellään.. talossa oli lämmintä ja kodikasta, ei kotoista vaan toisen ihmisen ja perheen sisustamaa ja elämää kotoisuuttaa mikä tuntui hyvältä kuten vuokralais-Mi:n ystävällisyys..massu oli  kovasti kasvanut ja pikkuhuoneessa oli niin ihanaa vauvavarustusta.. hempeää ja lapsellista.. se kyllä tuskaani lievensi, on ilo että kodissa asuu oikea perhe.

onneksi valvoja ei löytänyt montaakaan puutetta, joten kunhan urakoitsija saa ne korjattua ja hoidettua paperiasiat kuntoon, pääsee varaamaan kunnalta tarkastusajan ja silleen.. räystäskourumiehet olivat töpänneet, pihalle menevät tikkaat lähtivät liian matalalta, vaikka piirustuksiin oli kyllä selkeästi merkitty kunnan vaatima 1200 .. täytyy reklamoida, saavat käydä korjaamassa tekosensa.

kuljettajani M ei ollut oikein innostunut vanhusvierailusta mutta lähti kuitenkin sisälle.. ja tietysti äidillä oli sen seitsemän kattilaa porisemassa liedellä.. siinä haasteltiin ja äitikin oli ihan ok, iloisella tuulella.. veljeni perhe oli ollut pyhinä käymässä, mikä oli näköjään tehnyt oikein hyvää. syötiin ähmälleen kuten aina, haasteltiin ja lähdettiin paluumatkalle. kuljettaja alkoi nuokkua muutaman kymmenen kilometrin päästä, joten siirryin kuskiksi. aluksi meni hyvin, tie sula ja suht vähän liikennettä, mutta kunhan pimeä oikein humpsahti ja vastaantulevien autojen valot sokaisivat ynnä muuta ikävää oli minun luovutettava, sentään ajoin puolet matkasta.. minä en oikeasti enää näe pimeällä kuten ennen, uskon että silmänpainetauti on siihen vaikuttanut..

eilisen illan sitten nukuin, ensin punttasin lisää ruokaa koska klo 19.00 jälkeen en enää saanut syödä, labraanmenon takia.. sitten nukahdin sohvalle, josta siirryin sänkyyn ja nukuin nukuin nukuin.. kolmen aikaan heräsin kuten nykyään monena yönä.. valvoin aikani ja nukahdin vielä hetkeksi ennen herätystä. kuuden jälkeen olin jo bussissa matkalla keskussairaalan labraan.. kaikki sujuikin nopeasti, ei ollut paljon jonoa kumpaankaan - näytteenottoon eikä ekg:hen. kotona takaisin olin jo kahdeksan jälkeen. verenpaine on edelleen korkealla, tunnen sen ohimoissa.. on varattava soittoaika lääkärille, joka kokeiden tulokset saatuaan päättää mitä tehdään. mitä tahansa kunhan saan pääni takaisin normaaliksi.

yleisesti ja päänsisäisesti edelleen harmaata ja ikävää.. kipuilen ja tuskittelen, pelkään ja murehdin.. enkä voi millekään mitään. kaikki paikat ovat menneet sivu suuni.. en joko osaa tehdä hakemuksia tai sitten olen pyrkinyt vääriin hommiin.. en tiedä, olen niin h-vetin työtön nyt. epävarmuus heijastuu kaikkeen tekemiseen ja olemiseen.. aivan hämmästyn välillä kun jokin ilahduttava tapahtuma nostaa mieleni murheesta valoon.. minussa on paikka paikan päällä, ikäviä kokemuksia, paskaa ja tuskaa tuutin täydeltä, miten muuten voisin asioihin suhtautua. ihmisillä on kiireensä, työnsä ja elämänsä.. minulla tämä tyhjyys ja toivottomuus.. olen katkera monista..ei pitäisi mutta olen. siitäkin, että olen työelämässä järjestänyt monelle mahdollisuuden päästä eteenpäin, saada itselleen hyvän työpaikan. aivan varmasti olen niistä ennen kaikkea onnellinen heidän puolestaan.. sillä pointti on siinä, että he itse ovat omilla taidoillaan työnsä saaneet ja pitäneet ja edelleen kehittäneet.. kaihoisana kuitenkin kuuntelen mitä entisillä työpaikoillani tapahtuu.. minäkin olin joskus mukana.. monta kertaa tuskittelin silloin sitä, miten yksin olen kaikesta vastuussa.. ja toisaalta nautin siitä, että yhdessä monta juttua alulle laitettiin ja päätökseenkin saatettiin.. missä ovat minun puolestapuhujani, missä tukijoukkoni nyt kun minä tarvitsisin uuden työn ja toimeentulon.. niin huonostiko olen suhteeni hoitanut?? vanheneminen tökkii tässäkin asiassa, pelkään että numerot paperilla ovat monelle liikaa... minut pitäisi nähdä ja kuulla jotta voisi arvioida olenko jämähtänyt vai vieläkö vanhassa rouvassa virtaa riittää!!! olen oikeasti ajatellut kaikkia mahdollisia töitä joita voisin tehdä, joita osaisin.. mutta olisiko mitään mieltä lähteä r-kioskin myyjäksi tällä koulutuksella, mitenkään väheksymättä myyjän työtä.. minä osaisin tehdä muunkinlaista hommaa.. en tiedä, on ryhdistäydyttävä ja ryhdyttävä etsimään verkostoja, joissa aikoinaan sentään olin mukana.. kai joku minut vielä muistaa täälläkin. prkle!!!