joulun alla ex-suhdekin aktivoituu olemaan inhimillinen, laittaa joulukortin, joka tukkeaa koko sähköpostini,
ja keskustelee kanssani puhelimessa pitkään ja hartaasti, riittävän pitkään havaitakseni, etten enää välitä vaikka ennustukseni on käynyt toteen; hänellä on jo uusi suhde...
säälinsekaista naurettavuutta on kysymyksensä; miten sinä olet pärjäillyt...

hänellä on hyvin praktinen suhde naiseen, onhan se hyvä että löytyi nyt lähempää, ei tarvitse hajottaa itseään niin kovin. katkeruuttako tässä kuitenkin syljeskelen.. no, myönnän, että onhan se kuitenkin tyrmistyttävää joutua toteamaan, että kaikkein pahimmat pelkoni olivat kuin olivatkin totta. ei se todellakaan ymmärrä mitään, latteuksia latelee kuin ulkoaopeteltuja riimejä alakoulun joulujuhlassa...

tahtoisin tulla rakastetuksi niin että taivaat aukeavat! ei minulle kelpaa haalea, laskelmoiva suunnitelmakiintymys.. joka raukeaa kun tulee talvi ja taivaan tähdet ovat niin kaukana toisistaan. tosi rakkaus on luja, se syöksee minut ja hänet toistemme syliin miljoonien kilometrien takaa, ei se kysele onko pankit auki, ei se arvioi, onko huomenna pouta. se vaatii, antaa, eikä anele selityksiä. se ravistaa minut eloon tästä pimeästä loukosta ja antaa minulle uskon, jonka olen syntyessäni menettänyt.

ei minulle kelpaa eilinen leipä, en minä huoli huomisesta, minä olen tässä nyt, ota minut tai älä ota. mutta älä pitele puolihuolimattomasti toiveikkaana. ja vaikka sitten lähdetkin, ei se haittaa. olen elänyt sen hetken.