olen saanut nauttia jo toki sitä todellisuuttakin, vatsakipujen aiheuttamaa itkua, jota kestää ja kestää... huh. kanniskelin oman osani, hyssyttelin, hieroin selkää, lauleskelin, kävelin... semmosta se oli parikymmentä vuotta sittenkin, kun massu on pipi, niin se sattuu eikä muuten voi siitä kertoa kuin itkulla. voi ressukkaa, viimein nukahti olkapäätäni vasten uupuneena. äitinsä sai vähän huilata, vaikka kovin on rauhallinen ja osaava niin välillä on hyvä kun joku muu/muut hoitavat rääkyjää. vielä sitä lajia jäi mammallekin. vähän tässä oli eri sukupolvien välistä besserwisser kiistaa... hmm...

huomaan että hieman jotkut asiat alkavat ärsyttää tarpeellista enemmän, alan toipua siinäkin mielessä, että voin tuntea myös sellaisia tunteita. suoraan sanottuna, ei vanhaakaan ihmistä jaksa, voi eikä pidä loputtomiin ymmärtää. olen sitä mieltä, että mulla on varaa antaa periksikin, enkä viitsi ihan pienistä ottautua mutta hirveän pitkään en jaksa sietää ilkeilyä, jatkuvaa negatiivista (aiheetonta) naputusta, joka ei luojan lykky kohdistu minuun vaan läheisempäänsä. mutta minun mummoni sanoi, että viisas vaikenee. ja niin teen minäkin ja lähden taas välillä vähäksi aikaa omiin oloihini hoitelemaan raksa-asioita. niin, ja minun imperiumin vastaiskuni on kohdella tuota moitittua entistäkin lempeämmin... passaan, kehun ja hyysään.. kohtuudella sitäkin, mutta silloin kun ruoska soi, saapi soida lemmenlaulutkin.