ei voisi uskoa, että toivon itselleni murhetta, toivon että se mitä odotan, ei tapahtuisi, vaan pettyisin niin, etten enää odottaisi mitään. kummallinen ihmisen pitää olla, eikö olisi paljon helpompaa ja fiksumpaa tehdä päätös ja siirtyä elämässä eteenpäin.. niin vahvasti kuin esitän hallitsevani omaa elämääni, niin silti jossain jutussa heittäydyn jonkin tuntemattoman voiman armoille mieluimmin kuin tekisin itse jotain.

kävin hiihtämässä 8,5 kilometriä mäkistä ja mutkaista maastoa... mätkähdin persuksilleni vain kaksi kertaa kun tuli tunne, etten millään uskalla antaa mennä.. ne mäet olivat aivan hirveän kauhean kamalia.. ja pahimmassa vauhdissa vielä mutka, jossa piti osata pitää sukset latu-urissa.. olihan kokemus.. viime talvena hiihdin vain jäällä.. luulenpa että se onkin paremmin minun lajini. jälkitunnelmat suihkun ja ruokailun jälkeen ovat mahtavat.. tunnen itseni hirveän hyväksi ihmiseksi.. minä harrastan liikuntaa, en tupakoi ja muutoinkin olen aivan ihana ihminen..

en vain voi olla tyytyväinen.. vaikka olenkin saanut osakseni ..no sanoisko vaikka ihailua.. tiedän, että minua pidetään fiksuna, älykkäänä, hauskana, lempeänä, naisellisena, osaavana, haluttavana... mutta sittenkään se ei riitä.. sillä sieluni janoaa sellaista, jota milloinkaan ei voi saada. olkoon se ihminen tai koko elämä.. vain se mitä ei voi saada, on merkityksellistä.. ja helevetin tyhmää ja typerää.. pitäisikö minun ruveta tyytymään vähempään, eli johonkin jonka voin saada ettei tarvitse olla loppuelämää ilman... jotain, mitä tahansa..

valoa on jo paljon enemmän kuin kuukausi sitten, koivujen rungot näyttivät upeilta lumisessa metsässä.. talvinen metsä on koskettavan kaunis, varsinkin hämärissä.. ja päivänvalossa puiden oksilla on täydellinen huurrepeite, jokaikisessä pienimmässä varvussakin.. luonnon täydellisyyttä..     ah, siellä on sitä elämän hallintaa...