ja eikö tämä koskaan lopu. inhoan negatiivisuutta jossa uin, missä on ilo, valo, usko, toivo ja muut toverit? oikein olen pinnistellyt löytääkseni jotakin mikä tuntuisi hieman paremmalta.

tänään... palaveri kollegan kanssa, ihan kiukutti miten hän osasi olla rakentava, hahmottaa kokonaisuuksia, nähdä ratkaisumahdollisuuksia... ja sitten hävetti, etten osannut iloita siitä että sain olla osallisena. selitän että olen niin väsynyt. olenkin. tämä vuosi on vaatinut suunnattomasti kaikkea mahdollista. mutta ei selityksiä. sisäinen tyhjyys minua raastaa, ettei sittenkään löydy mitään todellista, jota kohti voisin nyt suunnistaa.

sukellus sameaan alkuhämärään ei lohduta. aina sama hämmennys, epätoivo, haparointi. jos osaisi tukeutua toiseen ihmiseen.. tai mihin tahansa. uskonko enää minkään olevan mahdollista. minä huudan täällä äänettömästi ja pelkään silti että minut kuullaan. huomenna minä herään, nousen ja käyn, eikä mistään huomaa etten jaksaisi enää yhtään ponnistella minkään vuoksi.

kaipaan unelmaani, valkorunkoisten koivujen katveeseen, auringonlämpöön, laineiden liplatukseen, poutapilvien keinuntaan...lämpöön, joutilaisuuteen, tyynen kesäpäivän keveyteen.. enkä tahdo mitään, ketään, en odota, en toivo.. olen vain, kuin varjo ja häivähdys, vaikka minulla ei mitään olisi.