kyllä eilinen päivä meni harakoille, pakkohan se on myöntää.. ja kaunis, aurinkoinen päivä vielä. hyi minua, yökyöpeliä. vaikka luvallista on myös viettää kaunis kevätpäivä sohvalla shaalin alla... sen tietää mitkä oli fiilikset kun luin katkelmia Gavaldan Viiniä keittiössä opuksesta ja vastalääkkeeksi Heli Laaksosen runoilottelua. Nii ja katsoin Mr Beania että saisin nauraa ääneen. Kyllä ilo ja suru, nauru ja itku tulevat samasta voimakkaan kokemisen lähteestä.

Nyt olen saanut kahtena yönä ainakin nukkua riittävän pitkään, tunnen itseni levänneeksi, kaikesta huolimatta. Nautiskelua on sunnuntaiaamun kiireettömyys, aamiainen lehden kera, hiljaisuus, nousevan auringon säteet. Tuli mieleeni jotta sietäisinkö miten hyvin toisen ihmisen läsnäoloa tällaisina hetkinä... no kyllä, etenkin ennen heräämistä:). Ja kyllähän siinä on jotain alkukantaisen ihanaa siis läheisyydessä heräämisen hetkellä, kun et olekaan yksin vaan toisen ihmisen hengitys, lämmin iho..... olisihan se jos olisi onni omanani.

Mutta lehdessä oli kiintoisa juttu sähköposteista... jos ihminen kuolee, ei kukaan saa missään tapauksessa hänen henkilökohtaisen sähköpostinsa salasanoja haltuunsa, vain työsähköpostiin pääsee käsiksi kuolevan jälkeen. Olkaatten sitten varovaisia kenelle ja mitä työpostillanne viestitte! Sitä mie mietin jotta mitä asiaa kenelläkään olisikaan minun henkilökohtaiseen/siin sähköposteihin. Vaipukoot unoholaan nekin sitten kun minua ei enää ole. Tai sitten teen kuten henkilökohtaisille päiväkirjoillenikin, testamenttaan käyttöoikeuden hyvälle ystävälle, jonka harkintakykyyn luotan täydellisesti. Onneksi tämän blogin kanssa ei tarvitse noita asioita pähkäillä. Paitsi tietysti henkilöllisyyden paljastumisen kannalta. Vaan eihän sekään ole ongelma, kukapa sen saisi selville.. toverit blogistaniassa vain havaitsisivat että postauksia ei enää tule. NO johan nyt menee synkeäksi ajatustenvirtaus.

Tänään on sitten aivan obligatorinen ulkoilupäivä, olikin puhetta serkun kanssa että käydään miun tonttia katsomassa, samalla voisi kuunnella luonnon ääniä ja katsella lintuja, kävellä siellä metsässä ja imeä maan tuoksua mieltä rauhoittamaan. Hullu ajatus, miulla on läntti maata, jolla kasvaa isoja puita. Vaikka aina kun kerkiän tämän ajatuksen ajatella, muistan heti intiaanien viisauden joka mieleni tasoittaa; kukaan ei voi omistaa luontoa. niin se on, luojan kiitos. voin vain yrittää sopeutua asumaan sinne luonnon keskelle, hoitaa ja vaalia luontoa ympärilläni, istuttaa puun ja toivoa että se kasvaa.