joskus olen sanonut, että pitää lähteä, jotta voi taas palata. niin kai... en tahtoisi taaskaan lähteä, mikään velvollisuus ei tunnu nyt kohtuulliselta. saisinpa olla vain. vaan ei se niin mene. mielessä kuohuvat aina vain samat asiat, asiat, joille ei ratkaisuja löydy, nyt, eikä ehkä koskaan. jos vain tämä näppäimistön ja jakkaran välissä istuja joskus voisi kasvaa, vahvistua ja taas uskoa itseensä. lakkaisi epäilemästä, vähättelemästä ja vääntelehtimästä paskoissaan. jos vielä joskus olisin se entinen, aidosti vahva ja silti tunteva nainen, jota ei pienet tuulet heiluttele, eikä pienet, petolliset ihmiset.

äitienpäivä oksettaa, vähän sama kuin syntymäpäivätkin.. paitsi viimeisin, tasalukuinen. minä en välittäisi yhtään hehkutella äitiydellä, juuri nytkin, vajaakuntoisena ja väsyneenä, mitä minulla on pojille ollut antaa.. muuta kuin parikymmpiä silloin tällöin tarpeisiin. en usko että tänäänkään paljon jaksan juniorille puhua vaikka tietääkin missä mennään. kunhan ollaan ja hoidetaan mitä on luvassa. vanhukset odottavat käymään, on siis käytävä ja oltava se pakollinen. kun on kylmää, ei niitä voi talolle viedä... tulee kai sitä kesäisempiäkin päiviä.

ystävä, jota eilen kaipailin, oli yrittänyt soittaa.. en tavoittanut mutta vielä kyllä tavoitan. ajattelin tarjoutua käymään ensi viikolla, jos vaikka yökuntiin. väriä kaipaa hiuksisto ja sielu muuta ravintoa.. uskoisin että sielläkin on niin.

mitä minä pelkään eniten - että tämä hauras turvarakennelmani sortuu ja hajoaa jonkun typerän hölmöilyn takia. enkä sillekään sitten mitään voi. vaikka aina tuskissani ajattelenkin, että sittenhän se perimmäinen totuus paljastuu.. jos niin on määrä, on vain jaksettava.. tai sitten oltava kestämättä, mitä se sitten onkaan. ei ihminen suruun kuole, en usko.