nukuin kohtalaisesti, tarkoittaa sitä, että heräsin vasta kuudelta. onpa hienoa kun on jo valoisaa siihen aikaan, ainakin näillä leveysasteilla. illalla juttelin ystäväni kanssa puhelimessa, pitkään. sanoi, kuulumisieni jälkeen, etten kuulemma koskaan tule aikuiseksi enkä vakiinnu. voipi olla tottakin enkä niin kauheesti ainakaan semmoseksi ryppyotsaiseksi aikuiseksi edes halua. ystäväni U sanoi toivoneensa että voisi joskus osallistua minun häihini (kummallisia haaveita toverilla) mutta totesi nyt että se ei taida koskaan toteutua. hitto! jos paras ja vanhin ystävä on luovuttanut, ei taida todellakaan enää toivoa olla semmosesta asiasta. ja liekö silläkään niin väliä. kyynisenä voisi todeta etten osaa antaa arvoa sellaiselle, mitä en edes enää oikein muista, siis millaiselta tuntuisi jos olisi toinen ihminen läsnä elämässä jatkuvasti, asuisi samassa tilassa ja jakaisi kanssani arjen aamut ja päivät ja illat ja lomat ja surut ja ilot ja sängyn ja rahat (?pitäiskö nekin jakaa??) ja velat (jep!!!) ja aamun lehden jutuista syntyvät kommentit ja tv-ohjelmien kritiikin ja pyykkivuorot ja autonpesun ja roskienviennin ja työhuolet ja sunnuntaiset päiväunet ja iltalenkit ja kauppareissut ja..... voi hyvä tavaton, voisi se sittenkin olla aika ihanaa. jos.

minulle on vuosien yksinäisyyden aikana varmaan syntynyt aika idealistinen kuva parisuhteesta ja perhe-elämästä en todella tiedä enää mitään, jos lienen sellaista aitoa ja oikeaa koskaan kokenutkaan. olen ihan vakavissani miettinyt että mitähän perheissä tehdään esim. perjantai-iltaisin. tahtoisin olla talvikärpäsenä katossa näkemässä mitä se on. kyllä minä uskon että ihmiselle, lapsen kasvulle ja yleensäkin kaikkein parasta on että perheissä voidaan hyvin. on hienoa, että vanhempainvapaita halutaan kehittää - nähdään työelämässäkin miten tärkeää on antaa nuorille ihmisille mahdollisuus hankkia lapsia ja hoitaa heidät hyvin. toisenlaista henkeä kun on ollut riittämiin. kauhein juttu minkä tiedän on se "etuisuus" jolla vanhemmat voivat saada työnantajan maksaman hoitajan sairaalle lapselleen. kyllä oma äiti tai isä on sairaan pienokaisen ainoa oikea hoitaja, työnantaja voi palkata sillä hoitajarahalla sinne töihin sijaisen hoitelemaan äidin tai isän duuneja lapsenhoidon ajaksi.

ehkä minussa on tapahtunut kypsymistä, enää ei tunnu niin pahalta kun tiedostan että en enää saa kokea sellaista perheläheisyyttä, mitä aikuisikäni olen kaivannut. toivon että omat lapseni onnistuvat paremmin ja tekevät minusta mummon vielä joskus. jos niin päättävät eli tahtovat hankkia lapsia, se on heidän asiansa, ei minun.

aurinko taitaa kuitenkin virittäytyä aamutaivaalle, lunta ja räntää luvattiin. hyvä näin. lähdettävä siis ulos. aion mennä katsomaan tanssikilpailuja, joihin mm senioiri-ikäinen tätini miehineen osallistuu. kävellen.