aamuajatukseni ilmaisi, että sittenkin olen vetänyt tätäkin roolia, selittänyt valmiiksi toisille miksi näin, miten olen tämänkin vaiheen ottanut haltuuni. en minä prkl osaa heittää pois sitä kontrollia, en olla rehellinen. onneksi kuitenkin itselleni ajoittain. katselin aamun hiljalleen haihtuvaa pimeyttä ja oivalsin, että ei vielä, on paljon vielä edessä.

eilen jo tutkailin yliopiston jatko-opiskelumahdollisuuksia, mielenkiintoista toki, mieleen palasivat viiden vuoden takaiset ajat, innostus, kiinnostus ja uuden omaksumisen ilo. mutta sisimmässä majaileva tuskanmöykky liikahti ja sanoi, että et sinä jaksa. ja tottahan se on. en niin. mutta sentään ajattelin hetken jotain mikä voisi antaa merkityksiä elämälle. en ole uskaltanut myöntää, että työstä luopuminen, unelmien kariutuminen ja tietysti taloudellisen tilanteen romahtaminen eivät ole pikkujuttuja. tähän saakka on pitänyt uskotella ja vakuuttaa siksi, että muuten ei olisi jaksanut tämänkään vertaa. että ei ole tärkeää työ, ei ura, ei raha silloin kun se sairastuttaa. eikä ole vieläkään. on vain ilmeisesti käytävä läpi tämä surutyö, luovuttava todella, käsiteltävä jokainen pala, hyväksyttävä itsensä ilman ammatti-identiteettiä. ja se onkin iso juttu sillä työ on ollut suurin osa elämääni monta vuotta, siihen olen sukeltanut kun muuta elämää, ihmissuhteita ei ole ollut, kun on ollut ja ahdistanut, kun on menettänyt ja olisi pitänyt surra. ja tietenkin olen nauttinut, saavuttanut tuloksia ja mikä parhainta saanut olla ihmisten kanssa, oppinut nöyryyttä ja vähemmän vouhkannut tuloksista. se kummallinen ambivalenssi, jossa oli elettävä, minut nujersi. kun tarvittiin koviakin otteita asioissa, konkretiassa ja toisaalta oli tärkeää säilyttää herkkyys, kuulla heikoimpien ihmisten viestit, olla läsnä ja lähestyttävä, ihminen ihmiselle. ei mahdotonta mutta ylen vaativaa. ja sittenkin minusta tahdottiin tuoda esiin vain kovuus ilman herkkyyden tuomaa inhimillisyyttä. se tuntui ja tuntuu edelleen pahalta. epäonnistuin. vaikka ymmärrystä ja asiantuntemusta oli liiaksikin asti ei se ulottunut koskaan minuun. minusta ei tullut ihmistä, en saanut kokea että olisin saanut olla heikko, erehtyvä, tukea tarvitseva. ja sitähän minäkin olen ja saan olla. lääkärini siteerasi jotain lehtijuttua; joku oli todennut vastaavassa tilanteessa, että ei minun tarvitse olla sellaisessa paikassa töissä, missä on huono ilmapiiri, lähden pois ja etsin itselleni paremmin sopivan työilmapiirin. minun tragediani oli se, että kuvittelin voivani parantaa ilmapiirin, saada kaikki tyytyväisiksi ja yhteen sopiviksi. teoriassa se onkin mahdollista, löytää se yhdistävä ja rakentava tavoite, arvostaa itse kunkin osaamista, tehdä yhdessä ja antaa hyvää palautetta, selvittää avoimesti ristiriidat ja pyrkiä parempaan yksin ja yhdessä. teoriassa. suutarin lapsilla ei ole kenkiä. mielenterveyskuntoutukseen ja -palveluihin erikoistunut yhteisö ei välttämättä siedä nähdä omiensa sairastuvan, myötätuntoa ei riitä.

lienee aika kummallista mutta totta, että ns epävirallisissa yksiköissä 3.sektorilla on paljon pahoinvointia sekä puolella että toisella. kun toimitaan asiantuntemuksen ja ruohonjuuritason arjen tukemisen kosketuspinnoilla ei toinen käsi aina tiedä mitä toinen touhuaa. palkattu henkilöstö toimii toki ammattitaidolla osaavasti ns kohderyhmän kanssa mutta siinä tuoksinassa usein unohdetaan työyhteisön hyvinvoinnin ylläpitäminen. ehkä tällä alueella joudutaan vielä paljonkin kamppailemaan uskottavuuden ja yhteistyökumppanuuden kanssa, viranomaiset eivät kaikki vielä oikein tunne ja hyväksy järjestöjen osaamisen sisältöä ja toimintatapoja, on jouduttu olemaan kovinkin varpaillaan. vaikka, olen jo omana aikanani havainnut että kyllä tunnustusta ja aitoa kumppanuuttakin alkaa jo olla. verkostotyö ja moniammatillisuus toteutuvat kyllä parhaimmillaan ihan hyvin. muistan jonkun tuttavan joskus todenneen, että järjestöjen johtotehtäviin hakeutuvat (joutuvat!) eronneet, keski-ikäiset ja hullun lailla pienellä palkalla töitä tekevät naiset. kiinnostaisi todella pureutua tähän problematiikkaan, ehkä tutkailla millaiset ihmiset näihin hommiin lähtevät, millaista johtamista tällä sektorilla tarvitaan ja miten se pahimmillaan tai parhaimmillaan toteutuu. siinäpä mulle lisäopiskelun lähdettä.  

olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtää, että on tarpeen vapautua niistä kahleista, jotka ovat laittaneet minut todistelemaan, tekemään, uurastamaan ja miellyttämään sillä tavalla elämääni osallisia. siellä pohjalla on epäusko, heikko itsetunto, joka ei anna koskaan mahdollisuutta uskoa itseen ja nauttia saavutuksista. onnistumisen ja ilon kokemusta suuremmaksi on aina kohonnut huonous, tehdyt virheet ja osattomuuden tunne, yksinäisyys.

nyt riittää myrkynkeitto ja vuodatus. tosin se helpottaa ja selkeyttää ajatusta. valitin illalla työläiselle, että aika käy välillä pitkäksi, ja jotta taidan lähteä ensi viikolla käymään työpaikan kaupungissa. no mene. sanoi hän mutta myös kyseli, milloin olen viimeksi käynyt lenkillä tai veivannut kuntolaitetta.. ei ole ihme jos hautoo itseään lämpimässä tuvassa 24 tuntia vuorokaudessa että tulee turhautunut olo ja pyörii ajatuksissaan. ylös ulos ja lenkille. ja kovin oikeassa on hän, puunhakureissut ja koiran kusetus eivät riitä. ehkä menen ehkä en. siis sinne, missä oikeasti asun. nykästelen tässä. ja ilman muuta, lupaan pyhästi että tänään teen ainakin ruissuon lenkin.  ja huomenna lähden lähikaupunkiin ostamaan jonkun vaatteen tuleviin viiskymppisjuhliin ja tapaamaan ystävääni. ja ehkä viikonvaihteessa saamme taas sylitellä pientä vauvaakin, toivottavasti. neiti täyttää kolme kuukautta ensi viikolla, alkaa jo enemmän olla valveilla ja seurustella eikä vielä vierasta. tervetuloa.