kuin entiseen aikaan olen pystyssä ja kirjoitusenergisenä tähän aikaan. olen nukkunut kohtuu hyvin kiitos yskänlääkkeen jonka tolkumpi tohtori eilen kirjoitti. ja muutenkin, tällä kertaa paluu sylttytehtaalle ei aiheuttanut ahdistusta. raksallakin käytiin toverin kanssa, rakentajapojat olivat katon välissä puhallusvillan laitossa, ikkunat oli jo paikallaan, sähkö ja lvi-hommia tehty, väliseinien runkorakenteita myös. vielä on paljon nikkaroitavaa ennenkuin siitä ihmisasunto sukeutuu. pitäisi saada aikaan tarjouspyynnöt kalustefirmoille, taitaa käydä siinäkin aika vähiin. en ole jaksanut sitäkään niinkuin en paljoa muutakaan maailman asiaa viime viikkoina ja kuukausina aatella. en ole koskaan ollut mikään sisustusintoinen henkilö, tavarat ovat aikojen mittaan kussakin asunnossani löytäneet paikoilleen, yleensä jonkun ystävällisen lähimmäisen avustuksella. tiedän kyllä millaiset värit miellyttävät mutta että pitäis osata valita kaakelit, tapetit ynnä muut harmoniseksi kokonaisuudeksi.. huh huh. kävimme eilen myös toverin upouudessa, vielä tyhjässä rivitaloasunnossa ihailemassa juuri sitä harmoniaa. eikä edes kallista kertoi hän, jotenpa tiedän kyllä ketä tällä kertaa konsultoin.

täytyy antaa positiivista palautetta työterveystohtorille, joka on sairauteni aikana osannut valita juuri ne oikeat sanat, kuunnella aktiivisesti ja rohkaista sopivissa kohdin. niin eilenkin, lähdin vastaanotolta mieli iloisena ja toivoa täynnä. myöhemmin iltapäivällä ei enää ollut niin.. istuttuani puoli tuntia nuppiongelmiin erikoistuneen lajitoverinsa jakkaralla olin ihan pihalla ja hätääntynyt. tarvitsen psykiatrin konsultaation kelaa varten, pitäähän sen viraston olla varma siitä, että työkyvyttömyyteni johtuu sairaudesta eikä itse aiheutetusta työperäisestä uupumuksesta, eikä varsinkaan päihteistä. pitää olla epikriisi, diagnoosi, hoitosuunnitelma ynnä muuta. mikäs siinä, kelan suuntaan olen jo oppinut kumartamaan aamuin illoin jotta suvaitsisivat tehdä päätöksen, maksaa minulle korvaukseni ja antaa minun olla. odottavan aika vain on tahtonut käydä pitkäksi joka käänteessä.

nuppitohtori kertoi vuolaasti juuri siitä, miten heidän ammattikuntansa on osattava tehdä paperit oikein - niin lähettävälle taholle kuin kelallekin. sehän se minun mieltäni innosti. samainen kallonkutistaja piirteli hirveitä uhkakuvia tulevaisuudelleni, kun tämä tauti on nyt jo kolmatta kertaa minuun elämäni aikana iskenyt, on kuulemma kognitiiviset kykyni jo kärsineet ja mikäli en ryhdy syömään troppeja urakalla (vähintään kaksi vuotta eteenpäin) ns. ennaltaehkäisyksi niin voipi tauti tappaa (itsemurha!!) ja ainakin uusia milloin tahansa. yritin varovasti sanoa, että enempi minua kiinnostaisi se, miksi ja miten minun henkiset voimavarani näin dramaattisesti jossain tilanteessa häviävät, josko jokin muukin keino kuin kemiallinen turrutus voisi minua auttaa. ei tuottanut tulosta, ei häntä kiinnostanut muu kuin se, että on tehty tutkimuksia ja todettu että masennus on kuolemanvakava sairaus. hymyilin hänelle vaieten ja ajattelin mielessäni että nyt minäkin sitten tiedän millasta on psyyken ongelmien hoito tässä maassa, terapiasta, keskusteluavusta tai muusta kuin lääkehoidosta ei edes keskustella, lisää nappeja ja troppeja, hirveitä uhkakuvia potilaalle ellei tämä "parastaan" ymmärrä. minäkin, vaikka pidän itseäni järkevänä ja kokeneena, olin hätää kärsimässä vastaanotolta pois kävellessäni. ajattelin että ei voi olla totta, nyt jo popsin verenpainenappeja joka päivä sekä tiputan silmiini painetta alentavia tippoja joka ilta elämäni loppuun saakka, vieläkö minun mieleni olisi kahlittava ja turrutettava antidepressiiveillä hautaan saakka. ei tule kauppoja. onneksi minulla on ystäväni A jolle soitin ja palauduin todellisuuteen. hän on asiantuntija, jota eivät lääkefirmojen sponsoroimat tohtorit hämää. johan se on itsestään selvää, että ellei taudin aiheuttajia haluta etsiä, ei jää muuta keinoa kuin turruttaa, vaimentaa, lääkkeillä oireettomaksi tehdä. tosin sellainen hoito ei yksistään ihmistä auta, se syy ja mielen sekoittanut alkuperä jää pimentoon jos muuta ei haluta tehdä. minä tiedän nyt etten saa muuta apua tuolta taholta. jotain muuta on itse keksittävä, luoja paratkoon että kykenen sen itse tekemään. ja teen.

ilmoitin työnantajan edustajalle sairaslomani jatkuvan, kehoitin heitä myös tekemään pitkäaikaiset sijaisjärjestelyt, kuten olen aiemminkin kehottanut. eivät ole tehneet, töitäni hoitaa henkilö omansa ohella, toisella kädellä siis. siitä viis muutoin paitsi että tiedän että epätavallinen tilanne ei kohderyhmän oloa yhtään helpota... epävarmuus ja tietoisuus häiritsee entien kuntoutujien arkea. mutta sillekään minä en mahda enkä tahdokaan mahtaa mitään. välitän kyllä niistä ihmisistä eniten mutta heidän hyvinvointinsa ei nyt ... enää... ole minun vallassani eikä vastuulla. kunhan omastani kykenen huolen pitämään ja hullujen lääkärien uhkauksia sublimoimaan.

tänään on tehtävä pakollinen vierailu vanhusten luona, pakolliseksi sen tekee äitini suhtautuminen... sairauteni aikana hän on taas osoittanut kenellä meidän perheessä on todellinen oikeus olla surkea. no olkoot, tälle aamulle tuli jo riittävästi negaatiota. myönteisempi asia on lähimpäni tulo illalla, vietämme vaihteeksi kaupunkiviikonloppua. metsäkoiralle maalla on laadittuna pitkä pihanaru, johon mummokin kykenee otuksen kytkemään. jäniskoira kun ei voi vieteilleen mitään, pissalle ilman kytkynarua päästettynä se säntää pupunhajun perässä metsään eikä palaa ennenkuin on ihan reporankana, väsynyt ja nälissään. eläinten kanssa on oltava enemmän kuin naimisissa, hoito on aina jotenkin järjestettävä jos ei mukaan voi ottaa. kyllä ne ovat sen ansainneetkin, minä en tiedä mitään hellyttävämpää kuin koiran ruskeiden silmien katse, ei se oikein pyydä eikä ano mutta viesti on selvä, tarvitsen sinua ihminen, laita minulle ruokaa, lähde viemään minua pihalle, rapsuta minua... siinäpä sitä terapiaa meikäläiselle. minua siis tarvitaan tässä maailmassa.