torstaissa siis mennään taas, lipuuko elämä vai vain aika...? Pettymys työhön liittyvässä isohkossa asiassa kaihertaa, henkilö, johon olen voinut luottaa, osoittautuukin häilyväksi.. mihin enää siis voin tukeutua, tai keneen? yhä useammin on todettava, etten kehenkään työssäni. olen joutunut luopumaan ihmisuskostani, ehkäpä on jo aikakin. tuntuu siltä että tälläkin elämämän ja työskentelyn alueella on paljon niitä, joille oma etu on tärkeämpi kuin yhteisön, heikomman ihmisen tai yleisen hyvän etu. onneksi minulla on vielä hyvät ystäväni, luottamuksen ja kunnioituksen arvoiset.

tänään on siis koottava faktat, mietittävä tarkkaan miten esitykseni teen, mitä sanon, miten perustelen, mihin vetoan... joudun kaivelemaan vanhoja osoittaakseni, että koska pari vuotta sitten on tehty jotakin väärin perustein tai kokonaan ilman perusteita, olemme nyt mahdottoman vaikeassa tilanteessa. Ja minun on kuitenkin kyettävä asia ratkaisemaan hyvin, vieläpä niin että jollakin tavalla tuo vanha töppäys edes hieman himmenee. Siis minun.. oikeastaan meidän mutta kuitenkin.. loppujen lopuksi se niin kääntyy että minun.

syksyiseltä tuntuu ja näyttää... ilonaihettakin on, vapaaopistolta tuli kirje, aloittavat lisäkurssin latinobiciä suuren kysynnän vuoksi, ja me jotka jäimme varasijoille, pääsemme ekana mukaan. mukavaa!