outoa katsella kaupungin valoja, levolliseen pimeään tottuneen. Valoilla valaistua pimeää on täälläkin mutta ei levollista, ei hiljaista. Asuntoni lähellä möyrivät edelleen kaivin- sekä muut minulle nimeltään tuntemattomat koneet. Joen rannalle rakennetaan ökytaloja, yhden "pilvenpiirtäjän " neliöhinta kertoo ettei niihin luukkuihin ole köyhillä asiaa. Eikä tietty muutenkaan. Ranta-alue, joka aiemmin oli tämän entisen tehdastyöläisten asuinalueen vapaassa käytössä anastetaan nyt harvoille ja valituille, onhan jokimaisemaakin voitava itselleen ostaa. Tehkööt ja rakentakoot ja ostakoot ken tahtoo, vielä on rantoja astella, metsiä haistella niillekin jotka eivät tahdo sitäkään rahalla ostaa. Vanha intiaaniviisaus sanookin, ettei kukaan luontoa voi omistaa - me olemme osa sitä suurta kokonaisuutta, hyvin pieni sellainen.

Siellä piilopirtin maisemissa olemme jo ensilumista lähtien huolehtineet metsäkoiran ja tupakissan lisäksi pikkulinnuista. Huolehtineet ja iloinneet niiden ruokailun katselemisesta tuvan ikkunasta. Talipötkö roikkuu toisen ikkunan edessä ja lintulautaa saapi havainnoida toisesta. Tali-, hömö- ja sinitiaisia, yksi punatulkkukin pistäytyi silloin pakkasella. Vähän taaempana tarkkailevat tikka ja närhi eivätkä onneksi ainkaan vielä ole työntyneet pienemmilleen tarkoitetulle atrialle. Oravia ei ole näkynyt ennenkuin pyhänä, jolloin mummon mukaan vakioasukki ilmestyi pihapiiriin. Vanha kissaherra saisi nyt mielellään pysyä aisoissa ja hillitä metsästysvaistojaan. Mies kertoi että oli viime syksynä pelastanut oravan kissansa kynsistä, kurre oli nimittäin joutunut ahdinkoon ja ollut miltei kissan suussa, kun oli miehen huomattuaan hypännyt tämän olkapäälle turvaan. Kissalle annettiin kyytiä ja oravalle mahdollisuus jatkaa kulkuaan ja eloaan.

On ryhdyttävä haalilmaan tavaroita kasaan, vierailtava vanhusten luona ja lähdettävä ajamaan kohti mielenrauhaa. Sää onneksi suosii paremmin kuin eilen, on lauhaa tosin sateista. Eilen aamulla panikoin jäisillä teillä puolen matkaa mutta selvisin. Välillä kun auto tuntui lieruvan ylämäissä kirosin suureen ääneen ja uhosin että pysy prkl kottero tiellä tai mene sitten vaikka rekan alle, minä en välitä. Se auttoi talvipelkoista autoilijaa ja ilmeisesti myös autoa, tiellä kun pysyttiin. Kammostani en pääse kuin ajamalla ja sitä aion tehdä - ja olen joutunut tekemäänkin, korpimaisemaan kun ei julkisia välineitä kulje. On sopeuduttava olosuhteisiin.

Niin, oikeastaan minut ylipuhutiin illalla ystäväni A:n toimesta karaokeiltaan entisen asuinlähiömme kuppilaan. Nostalgiaa. Onhan sitä mentävä, maistelemaan sitä ulottuvuutta, sitä historiaa ja ennen kaikkea nauttimaan ystävieni seurasta. Tämä on myös kotiterapeuttini A:n lääkemääräys. On hyvä välillä antaa pään huilata.

Olen satojentuhansien suomalaisten tavoin muistellut Juicea, ollut murheellinen poismenostaan mutta toisaalta myös tuntenut myötätuntoa sairauden runteleman miehen vapahduksesta. Monien muiden tavoin olen saanut lohtua ja iloa hänen musiikistaan eritoten loistavista, luontevista suomenkieltä upeasti hyödyntävistä sanoituksistaan. voin vain sanoa nyt että mieli on kipiä kuin mimosan hipiä. Jossain tv-pätkässä Juice sanoi, että on parempi että istuttaa kumminkin sen omenapuun vaikka tuli jo tukkaasi nuolee... Niin aion tehdä, elän tätä hetkeä, olen onnellinen.