aamupimeässä parvekkeella näen ihmisten autoissaan kiirehtivän töihin, minä olen kai etuoikeutettu kun saan olla, juoda aamukahvini kaikessa rauhassa ja miettiä, mitä tänään tekisin. enimmäkseen tämä on nautintoa, itse asiassa joskus ihan hirvittää ajatus siitä, että olisi lähdettävä töihin, keskeytettävä tämä kelluminen ja hiljaiselo. siis joskus.

ystäväni U tulee tänään käymään, samalla reissulla kun käy visiitillä poikansa perheen luona lähialueella. kävelen häntä vastaan kunhan soittaa että on lähdössä sieltä. illalla kävin A:n luota verhoni, silitin ja ripustin paikoilleen.. ja huomasin tänä aamuna, että yksi ruttuunjäänyt on otettava uusintakäsittelyyn.. kaivelin illalla myös vanhat valokuvat esiin ja aloitin esikoisen 30-lahjan virittelyn. aion tehdä hänelle valokuvakansion... jotenkin lohdullista oli noiden vanhojen kuvien katselu... syntymäpäiviä, jouluja, äitienpäiviä, kesäisiä touhuja.. velipuolet yhdessä eri ikäisinä, eri kodeissa, mökillä, mummolassa... olen kantanut huonoa omaatuntoa siitä, että esikoinen jäi isälleen ja siitä, että elämä juniorin kanssa oli useinkin aika rikkonaista.. nyt kun katselin pienten poikien iloisia ilmeitä synttärikakkujen äärellä, tunsin jonkinlaista helpotusta.. ne olivat vain hetkiä, välähdyksiä vuosikymmenistä, mutta kuitenkin.. loppujen lopuksi, emme olisi sellainen perhe kuin olemme, ellei noita tapaamisia olisi ollut

harmikseni eilen tuli myös talon rännilasku.. pitäisi siis löytää pari tonnia rahaa taas jostakin.. veronpalautukselle tervetuloa ja menoa samalla kertaa. korkorahastosta kirvelevin mielin siivu pois. kylläpä elämää helpottaisi jos saisin sen työpaikan. palkka olisi ihan hyvä, pystyisin jopa säästämään pahan päivän varalle. säästän kyllä nytkin pienen summan joka kuukausi, se käy niin näppärästi automaattiveloituksena korkorahastoon. eikä sieltä tosiaan henno kovin helposti rahoja pois nostaa. ajattelin tässä, että en hirveästi kuluta rahaa mihinkään erityiseen.. vaatteita en ole ostanut pitkiin aikoihin, se hyöty työttömyydestä, ettei tarvii paljon muuta kuin verkkareita ja ulkoiluvaatteita. kulut olen minimoinut, lehtiä ei tule, hilpetööriä en ole ikinä himoinnut, sisustukseen ovat välttäneet entiset mööpelit, vain verhoja ja lamppuja jouduin hankkimaan tähän uusimpaan kämppääni. raha on välttämätön paha, en haluaisi sitä hirveästi ajatella.. menen ihan sekaisin jos tulee jotain odottamatonta enkä tiedä miten sen hoitaisin. olen ollut köyhä niin pitkään kuin muistan, sillä tavalla köyhä, ettei minulla ole ollut mahdollisuutta ajatella omaa asuntoa, ulkomaanmatkoja tai muita hienouksia. yksinhuoltajana oli pakko pärjätä pienillä tuloilla. joskus otti todella päähän kun kuunteli rouvien natinaa, tulivatkohan koskaan ajatelleeksi, että yh joutuu yksin maksamaan lapsensa iän myötä kasvavat kulut, vuokrat, lehdet, tv-luvat, vakuutukset ynnä muut... jos olisi ollut kumppani, elämä olisi tullut molemmille puolet halvemmaksi..  kun sitten pääsin parempipalkkaisiin töihin, oli ihan mukavaa kun ei tarvinnut aina miettiä, onko varaa. no, nyt  olen taas tutussa tilanteessa.

työkkärin palvelunumeron nainen pelästytti minut eilen.. aattelin, että soitan ja varaan ajan työvoimaneuvojalle kun työnhakuni on voimassa enää joulukuun loppuun. sehän oli tietysti semmonen valtakunnallinen palvelunumero, johon piti soittaa. kun kerroin muuttaneeni paikkakunnalle lokakuussa, nainen ilmoitti että minun olisi pitänyt ilmoittautua paikallisessa työkkärissä viikon sisällä muutosta. apua! kysyin, tuleeko tästä nyt jotain ongelmia kun en ole älynnyt sitä tehdä.. ei tietenkään sitä osannut kertoa, kehotti vain heti menemään työkkäriin jonottamaan. en tehnyt niin vaan lähetin paikallisen työkkärin nettisivulta löytämälleni, akateemisten työttömien neuvojalle sähköpostin ja pyysin audienssia. vastaus tuli nopeasti, menen huomenna. saa nähdä miten byrokratia toimii. olen itse aktiivisesti koko ajan hakenut töitä, käynyt parissa haastattelussakin, joten kaiketi olen oman osani hoitanut. ja netissä työnhakuni on koko ajan ollut tälle seudulle. saas nähdä. tuo akateemisten neuvoja ottaa vastaan yliopistolla, samassa rakennuksessa, jossa suuriman osan opintojani tein. kiva mennä käymään siellä.. ehkä minä vielä joku päivä toimitan gradunikin yo:n arkistoihin.. en sitä aikanaan tehnyt kun olin niin pettynyt arvosanaan.. kaikkea sitä on pitänytkin vouhkata silloinkin.

nukuin eilen ylipitkät päiväunet sohvalla.. näin taas jotain ahdistavaa unta, pienistä pojista, jotka roikkuivat talon katolla ja tikkaissa hengenvaarallisesti.. heräsin puheeseen, itse asiassa saarnaan, sillä tv:stä tuli jokin jumalanpalvelus.. sillä lailla salakavalasti jouduin kuuntelemaan institutionaalisen papin vuodatusta.. ja ihmeekseni se kuulosti ihan hyvältä ja lohduttavalta, en enää muista mikä oli päivän epistola, jotain lähimmäisyydestä kumminkin.. niinpä, se kristillinen etiikka kyllä minullekin kelpaa mutta ne rakennelmat ja se perimmäinen ajatus jostakin jumaluudesta, eivät saa hyväksyntääni.. en tiedä olisinko elämässäni paremmin pärjännyt ja jaksanut ja onnistunut jos voisin uskoa johonkin jumalaan.. kun kumminkin viime kädessä aina olen yksin vastoinkäymisteni edessä ja takana joutunut seisomaan. katkerako? en usko. hain kerran diakonilta ruokakassin ja sanoin kiitos. maksan kirkollisverojakin kun en ole osannut erotakaan. miksikö? en tiedä, aikoinaan halusin vielä jättää mahdollisuuden kirkkohäihin (nuorena, höperönä ja tulevista tuskista tietämättömänä..) nyt ei oikeastaan ole mitään syytä olla kirkkokerhon jäsen..
en halua väheksyä kirkon toimintaa, paljon hyvääkin tekevät. ennen kaikkea en väheksy kenenkään uskoa, sillä se on se tärkein juttu.. on elintärkeää voida uskoa johonkin, luottaa, olla turvassa siten.