tuli lunta tupaan, kaiken muun elämäni paskan lisäksi. ei olisi jaksanut ottaa vastaan mutta kun toisen ihmisen tekoja ei voi estää, määrätä eikä valitettavasti myöskään olla niistä välittämättä. tauti paheni, sukelsin takaisin umpipimeään, hengittäminen on sekuntipeliä eikä mikään normaali ole mahdollista. nukuin pätkiä kemiallisesti vaikka väsymys on totaalista.

asiat hoidetaan, tavarat pakataan, siirretään kohteeseen ja odotetaan että jostain löytyy voimia jatkaa tätä taistelulaulua elämästä. jos uskallan ajatella, tajuan että minulta on mennyt nyt ihan kaikki. mutta en uskalla, väistelen totuutta joka on liian raaka.

kunpa voisin olla kuin hän, josta ei katumuksen häivääkään ilmene. jospa osaisin kovettaa sydämeni niin ettei mikään, kukaan milloinkaan voisi minua haavoittaa. ja kuitenkin ne nuolet osoittavat itseeni, miksi en nähnyt, miksi en ymmärtänyt, miksi annoin itseni hurahtaa unelmiin.

olin hänen luonaan, jonka kanssa ystävyys viileni syksyllä. puhuimme asiat suurinpiirtein halki. kuin osoituksena siitä, että elämän valttikortit on vähissä, hänen isänsä oli juuri samana päivänä joutunut pahalaatuisen kasvaimen takia leikkaukseen. ja mitä me teimme... puhuimme, joimme viiniä ja lopulta nauroimme tikahtuakseen elämällemme, huonoille miehille, omille töppäyksillemme ja sairauksille, jotka ovat liian läsnä juuri nyt. auttoi se vähäsen. ja se, että niin hän kuin toinen ystävä A pitivät minua pystyssä eilisen päivän, ja vastakin. on paikkoja jonne voin mennä milloin hyvänsä jos en jaksa olla yksin.

en saata syödä mitään, vapisen heikkoutta jo siksikin mutta kun pitää löytää jotain positiivista niin voin nyt olla tyytyväinen siitä tiedosta, että tulen laihtumaan, äkkiä ja paljon. ehkä olisi fiksumpiakin tapoja laihduttaa, tämä on sellainen kylkiäinen, jonka olen ennenkin läpikäynyt.