oikaisin itseni eilen illalla varomattomasti sohvalle, suljin silmäni ja nukahdin yli kahdeksi tunniksi, parahiksi ykkösen uutisille. siinä meni taas hienot ulkoilusuunnitelmat kiville niin jotta karahti. ihme että sain yölläkin vielä unta, näin uniakin, kummallisia taantumia... sielussa myllää tai alitajunnassa kuten nuppiasioita hallitsevat sanoisivat. kaipa se on tarpeen ja hyödyllistä... näet olen taas kuin myrskynsilmässä, olen onnistunut löytämään itseni nuolten osoittamasta pisteestä, yksin. yritin turvautua omaan esihenkilööni, tuloksetta.. tai oikeastaan, sain ikävän tylyn vastaanoton. toki olen tuoksahteleva ja heitin sähköpostin hankalan palaverin jälkeisessä tunnetilassa, mutta silti.. olisin odottanut sitä entistä, ymmärtävää tukea, rohkaisevia sanoja. No, kyllähän minä pärjään... alan taas pikkuhiljaa hilaamaan sitä omnipotentiaalista haarniskaa ylleni.. muistelen että pikkulapsen kaikkivoipaisuudesta käytettiin semmosta sanaa... minä en koe itseäni pieneksi lapseksi tässä asiassa, ehkä paremminkin vanhukseksi... ja tiedän, että lähelläni on ihmisiä, joiden ymmärrykseen ja apuun voin aina turvautua. menee vain aikaa tässä kimpoilussa ennenkuin ymmärrän kääntyä siihen suuntaan ja lakkaan yksin riehumasta kuin Don Quijote tuulimyllyinsä kanssa.

Ihminen on niin avuton ja hauras. tunteineen etenkin.. odottaa ja toivoo: ymmärrä minua, anna minun virheeni anteeksi, välitä minusta niistä huolimatta, annan minun olla heikko lähelläsi. tästä työn ja yksityisyyden suuresta kuilusta olen aiemminkin murhetta purkanut.. työssä olen niin yksin vastuuni kanssa, en voi sitä lopulta kuitenkaan paljonkaan jakaa... käytännössä on paljon yhteisiä, jaettavia, yhdessä tehtäviä asioita mutta lopulta kaikki on minun vastuullani. enimmäkseen se on ihan ok, osaan ottaa asiat liikoja kouhkamatta... mutta vaikenia hetkinä, nurkkaan ajettuna, turhaan apua hakeneena, tekee mieli heittää  pyyhe kehään ja nostaa kytkintä.. onko ihan pakko tehdä näin rankkaa duunia?

Yön yli nukuttua, maailma näyttää paremmalta, asiat helpommilta, ihmiset teot ymmärrettävimmiltä ja omat reaktiot inhimillisiltä. sanonpa taas vain, että kyllä tää tästä. viikonloppu käsillä, odotettavissa lempeää myötäistä tuulta, läheisiä, marjanpoimintaa ja puusavottaa. eiköhän tää tosiaankin tästä tokene.
niin ja työssä on tänään kiintoisa päivä, tulee vieraita joiden kanssa seurustellessa ja taloa esitellessä meneekin useita tunteja. pian olen jo taas matkalla irti tästä todellisuudesta.

Ja eilen ihmissuhteen oppitunnilla sain sanottua vaikeita asioita, ilmaistua miten vaikeaa se minulle on. ja vastaus tyydytti minua suuresti. tulin ymmärretyksi, hyväksytyksi ja minusta ilmaistiin välitettävän. kapulakielisesti julkaistuna.
---

on vielä sanottava, että on kovin ikävää, että ystävyys, yhteinen ymmärrys, kunnioitus ja arvostus katoavat kuin tuhka tuuleen kun ei enää ole yhteyttä. olen jossain vaiheessa kirjoittanut tästäkin aiemmin,  ja jossain runossa sanotaan.. että "ei mikään ole kuollut, ei kukat, ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi... tämä hetki vain siirtyy ja jää kauaksi taa..." tai jotain sinne päin. pitääkin etsi tuo runo jostain.
olisi niin upeaa jos kaiken jälkeen vielä voisi toiselle toivottaa onnellista elämää ja vielä tarkoittaakin sitä.