vie tie.. vuodentakaiseen tuntuu olevan hyvin vähän aikaa.. tuskittelua silloinkin mutta onneksi myös täydellistä tietämättömyyttä tulevista vastoinkäymisistä ja murheista. ja iloistakin, tietysti. kun kesä tässä ympäristössä on puhjennut kukoistukseensa, olen samalla palautunut vuodentakaiseen olotilaani.. onnellisiin odotuksiin, perjantaisiin automatkoihin miehen luo, viikonloppuihin ja lomapäiviin, metsämansikoita, läheisyyttä, kiintymystä... ja luottamusta, huolettomuutta, onnea iloa oi! voi kun siitä saisi nyt otettua kiinni ja imettyä voimaa..

illalla saunakamarissa totesi hän, ettei tarvitse niin paljon rakkautta.. kun kysyin mitä se rakkaus hänen mielestään on, vastasi että rakastelua, jatkuvaa yhdessäoloa... eihän se ole rakkautta puuskahdin, se on tekemistä.. rakastaa voi vaikka välissä olisi miljoona kilometriä, ei se siitä mihinkään katoa.. eikä välttämättä silloinkaan kun toisen tunteet loppuvat.. sitä vain rakastaa. se keskustelu jäi kesken.. mutta paha mieli tietysti tuli kun tulkitsin niin, että minua taas työnnetään pois... ai niin, sanoin kyllä että jos minun läsnäoloni on vastentahtoista, minä kyllä lähden heti pois. mutta ei, ei hän siihen tälläkään kertaa sanonut mitään.

ja kun eilen olin kaupungissa koko päivän, soitti hän töistä päästyään ja tiedusteli missä olen.. oli menossa extrahommiin ja ihan poikkeuksellisesti tahtoi sen minulle ilmoittaa... ja kun muutaman tunnin kuluttua olin ajamassa takaisin soitti hän uudelleen ja kertoi että nyt sain hommat tehtyä, missäs nyt olet.. kummallista tosiaan. no, hän tiesi minun menevän kaupunkiin, tapaavan pojan ja ehkä arvasi että myös tapaan ystäväni U:n ja A:n. ehkä hän kuitenkin vähän pelkäsi että jään sille tielleni, niin monta turhauttavaa keskusteluyritystä kun on aiheesta ollut. vapaus ja sitoutuminen... tämä dilemma, josta ei tässä suhteessa selkeyttä synny.

A:n pieni poika kysyi eilen että miksi te aina laitatte Riiriin päähän väriä kun se tulee tänne... minua nauratti... kerroin että äitinsä on aina laittanut värin päähäni ja että en aio ikinä siitä oikeudesta luopuakaan. Sen lisäksi hän myös ainakin yrittää laittaa päähäni myös järkeä ja itsetuntemusta... yrittää saada minut ajattelemaan hieman toisin, kun olen jymähtänyt tiettyihin, itseä vahingoittaviin ajatusasetelmiin.. tiedän tiedän mutta ...

tulin ajatelleeksi siitä rakkaudesta, että ehkä sekin on sitä kun mies töistä tultuaan tahtoo kertoa minulle päivän tapahtumat, yksityiskohtaisia selostuksia putkihommista, joista en teknisesti hirveästi mitään ymmärrä mutta kiinnostuksella kyllä kuuntelen.. ja olen onnellinen siitä, että voin jakaa hänen kanssaan työasioita, arkielämää, välittää ja kuunnella... sellaista mielestäni on rakkaus. ja se, että mies muistuttaa vielä kun olen nukahtamaisillaan, että entäs ne tipat... monta kertaa olisin unohtanut silmänpainelääkkeen ottaa ilman hänen huolenpitoaan.. miksiköhän on niin kamalaa olla rakastettu? miksi pakeneminen tuntuisi usein paremmalta vaihtoehdolta kuin ongelmien työstäminen, luottamuksen rakentaminen, tosiasioiden toteaminen...