oli kuulemma minun onneni, että satuin muuttamaan juuri tähän kuntaan, pois kaupungista. palvelut paranivat, ja se on totinen tosi. kävin siis tänään palvelukeskuksessa hoitamassa toimeentuloon ja nuppiini liittyviä asijoita. molemmat sujuivat hyvin, ainakin keskustelut, tulokset näkyvät myöhemmin. mutta auttamisenhalu oli todellista, olen siitä ikionnellinen. vihdoinkin ihmisiä! kuulin myös, että minulla saattaisi olla mahdollisuus johonkin kuntoutustukeen.. että eikö minulle ole sellaisesta aiemmin kerrottu, no eipä todella ole. ja hommat lähti pyörimään oitis, ensi viikolla nähdään miten. mutta siis jees. vaikka mieli on kipeä, ahdistus vaivaa ja olo on edelleen surkea, silti, on hyvä mieli siitä että kohtasin nämä asiantuntijanaiset tänään. toivonpilkahdus.

huomenna työkkärin pakkoinfoon ja kuulemaan mikä on ollut tämänpäiväisen työvoimatoimikunnan tuomio kohdallani. mielenkiintoista nähdä ja kuulla mikä on ihmisen kohtalo, onko ajateltu sitä vain pelkästään pykäliä. no, sillä väliä. jos on tulossa karenssia, minä palaudun sinne mihin oikeasti kuulunkin, sairaskirjoille. siitä puhuimme tänään, koska on ilmiselvää etten ole työkykyinen, on selkeä vääryys että siinä kategoriassa sijaitsen. joka tapauksessa joudun jäämään sairaslomalle ensi viikolla, uskon että psykiatrinen konsultaatio sen toteaa jo jalkateräni asennosta.

nyt siis ok-talossani, keskeneräisessä, lumen alta paljastuneet raksajätteet vaativat minua hommiin, joihin en lähde vaan lämmitän jo toista kertaa viikon kylmillään ollutta uunia ja sen jälkeen saunan. ah. ja niin, sotkua on muuallakin, lähtöni oli näet vauhdikas.. mutta mitä siitä, saaneen huomenna aikaan enemmän ja niin on parempikin. on oltava puuhia ettei nuppi niin kiihkeästi kelaisi kokemaansa pahaa. vaikka. niin, sain sanottua tekstiviestissä enemmän kuin viikkoon face to face. niin se on säälittävää tämä minun kommunikaationi. en ole kondiksessa lainkaan mutta kykenen keskustelemaan itseni kanssa, sanomaan jos menee liian ruvelle aatokset, siirtämään ahdistusta järjen avulla, sanomalla itselleni, että nyt riittää se vatvominen, lopeta! ja auttaa se vähän. ja mitä minä millekään mitään mahdan. en mitään.

kävin iltapäivällä sitten asiointieni jälkeen vanhusten luona syömässä.. paistettua kuhafilettä ynnä lisukkeita. nam. vaikka väkinäistä syönti on, ei oikein tunnu mikään kiihottavan nälkään asti. kaupassakin yritin keksiä kaikkia vanhoja herkkuja, jotka nostattaisivat veden kielelle, ei oikein mikään niin tehnyt. kokeilen nyt kumminkin herkkusienisalaattia, kipparijuustoa ja gefiluspiimää... ja oikeastihan minä olen helevetin tyytyväinen siitä, että olen laihtunut hupsista vaan ainakin viisi kiloa. vauhti on tietysti liian kova, mutta nestettä se suurimmaksi osaksi on. farkut ei pysy oikein vyötäröllä, pitäis etsiä jostain vyö.. tai jos ois rahaa ostaisin pari numeroa pienemmät byysat. tiiä vaikka huomenna ostankin, vaikkei olis varaakaan. tai jos nyt etsis ensin löytyiskö komeron perukoilta jotkut historialliset kappaleet, joita olen jaksanut säilytellä tällaista hetkeä varten. tavoitehousut siis.

yksinolo ei oikein tunnu hyvältä mutta ei ihan pahaltakaan. tällä kertaa maalla olo oli todella mieluisaa, mummo ihan hehkui tyytyväisyyttä.. eilen teimme yhdessä pihatöitä, eli hän katseli ja antoi ohjeita ja minä raivasin kukkapenkkiä. könkkäsi keppeineen sitten iloisena keittämään meille kahvit. ja, hänellä oli monta hyvää sanaa minulle, ihan itketti se kiltteyss ja huomionosoitukset.. jos hän nyt ei koskaan ole paha minulle ollutkaan, vähän mustasukkainen ehkä vain alussa. illalla sain volvon alle kesärenkaat, jonkun ilmaputken paikkauksen sekä nesteiden ja öljyn tarkistukset ynnä lisäykset. kesähuolto on tehty. kiitos hänelle.
voi jos voisi pyyhkiä pois jonkun päivän, illan, tapahtuneen. jospa kaikki olisikin vain unta eikä totta. että asiat olisivatkin ihan hyvin, niinkuin ennekin... ei ihminen tarvitse näin paljon murhetta. ihminen tarvitsee toivoa ja onnellisuutta.