Tähän ikään mennessä pitäisi kai jo jollain lailla olla tietoinen itsestään ja olla jonkinmoisessa tasapainossa tunne-elämänsä kanssa.. mutta eihän niin ole, keskeneräisyyshän on valttini ja elämänfilosofiani ydin..

hyvä ystäväni pyysi minua kirjoittamaan sen enempiä miettimättä kuvauksen itsestäni, sen tein:

"olen ennen kaikkea nainen, haluan miellyttää ja olla pidetty.. olen mieluimmin iloinen kuin ikävä, pidän ihmisistä ja monet ihmiset pitävät myös minusta. työ on minulle tärkeää, tiedän kyllä että kompensoin sillä jotain joka minulta puuttuu. olen oikeastaan aika onneton, useinkin. ja sinnikäs sillä aina jaksan aloittaa alusta. en tiedä odotanko enää mitään, ehkä en vain uskalla.
"

nyt odotan analyysiä..   jossa tullaan ilmaisemaan elämäni ydinalueet.. ja ehkä muutakin... josko sitten pääsisin taas lähemmäs minun totuuttani..:) hieman hymyilen.. sillä kyllähän minä tiedän, että ne tietyt heikkoudet tahdon pitää, enkä missään nimessä kehittyä.. minä elän!

ulkona lienee kova pakkanen mutta minulla on lämmin täällä pienessä kodissani, jossa ei tarvitse ottaa yhtäkään turhaa askelta.. kahvipöydässäkin voin vain ojentaa kättäni ja kaikki tarvittava on ulottuvilla, kahvipannu, lusikat, jääkaappi.. olen huvittunut ja iloinen.. tämä hullu muutto antaa minulle mahdollisuuden katsella maailmaa ja elämääni taas uudella tavalla.. ja voin keskittyä olennaiseen.. toivon kyllä eniten, että voisin kääntää katsetta ja ajatuksia pois itsestäni, ongelmista ja tuskista.. valoon ja toivoon paremmasta.. on varmaan niin, että sitten kun kykenen unohtamaan itseni, löydän sen mitä etsin..

tänään voin myös.. ainakin melkein, iloita odotuksesta... vanha suomalainen sananlasku osuu oikeaan: älä nuolaise ennenkuin tipahtaa.. tämäkin asetelma on turha.. sitten kun unohdan itseni, siedän epävarmuuttakin enemmän.. tai teen jotain muuta.