matalapainetta koko eilinen päivä... ajatukset pyörivät epäonnistumisissa, ikävissä kokemuksissa, kaikessa sellaisessa, mikä vain pahentaa oloa. jouduin soittamaan pankkiin opintolainan viivästyneistä lyhennyksistä. olin viime kuussa ystävällisen pankkitoimihenkilön kanssa sopinut että voimme soveltaa ilman lainan takaisinmaksuohjelman muutosta, kun vain soitan ja sovin. no, tämä leidi ei ollut samaa mieltä, oli ainakin niin nihkeä ja vastahakoinen mihinkään poikkeavaan että tuohduin ja lupasin etsiä rästirahat vaikka mistä ja hoitaa kaikki pois tässä kuussa. itku siinä pääsi kun puhelu loppui.. ei asia sinänsä ollut sen arvoinen mutta malja tuli niin täyteen että yli läikähti... mistä minä kuvittelen ne rahat löytäväni.. en tiedä enkä jaksa välittää. tosin olen ollut aina virtuoosi raha-asioitani järjestelemään, joten kaiketi tämänkin vielä klaaraan. ei se asia ollut itkun aihe, vaan moni muu, asioiden summa.. olen peloissani, loukkaantunut ja murheellinen. ja loppujen lopuksi niin yksin. edessä olevat vuoret tuntuvat ylivoimaisilta, pahinta on että hetkittäin tuntuu aivan turhalta edes yrittää, aivan tyynesti olen pohtinut, että mitä tällä elämällä on enää virkaa... olen niin väsynyt ja turhautunut. tiedän, että ne ovat vain tuskaista mieltäni nyt lohduttavia ajatuksia, oikeasti en todellakaan haudo mitään sellaista. tyhjyys, etenkin menneisyys täysin blancona olisi helpottavaa.. mutta mitään ei voi pyyhkiä pois, kaikki kipeät kokemukset pysyvät muistissa eikä niitä voi deletoida. tiedän, että olisin tarvinnut itselleni tukea ja keskusteluapua ennenkuin luovuin työpaikastani, että olisin voinut purkaa kipeitä tuntojani ja kokemuksiani, että olisin minäkin saanut kuuntelijan ja ehkä jopa ymmärtäjän. nyt koko episodi on muodostunut sisälleni armottomaksi epäonnistumisen möykyksi, jonka ajatteleminen vihloo yhä edelleen. jos vain olisi ollut voimia silloin vaatia itselleen oikeutta edes siinä asiassa.. no, kaikenlaisten puoskareiden vastaanotolla kyllä juoksin, kuka tarjosi ruokavaliota ja kieltäytyi keskustelemasta työasiosta, kuka tiesi minua paremmin miten minun olisi pitänyt työtäni tehdä.. niin, ja sekin viimeisin, joka oli kiinnostuneempi diagnoosista, jonka tahtoi minuun väkisin ujuttaa, kun sattui olemaan sen tautilajin spesialisti.. kukaan ei - työterveyslääkäriäni lukuunottamatta - ollut kiinnostunut minun todellisista ajatuksistani, voinnistani ja työkykyni kuntoutuksesta...

jotta ei ole ihme, että lannistaa nyt kun työnhaku ei tunnu tuottavan tuloksia.. kolme hylsyä vasta ja vanha rouva piipittää.. ehkä se on tässä iässä ja tilanteessa aika ymmärrettävää.. varsinkin kun yksityisyydessä on saanut sananruoskaa nimenomaan siitä, että olen vanha haaska... niinhän minä olen jo aika vanha mutta en vielä liian vanha tekemään työtä ja ansaitsemaan elantoni, en liian vanha välittämään itsestäni, arvostamaan itseäni niin paljon, etten suostu olemaan kenenkään muista asioista turhautuneen ihmisen sylkykuppina. olen turhankin paljon elämässäni sietänyt vääryyttä ja huonoa kohtelua.. en ole uskaltanut kapinoida, nousta vastarintaan.. se ei vain ole ollut minun lajini, sietäminen ja nieleminen sen sijaan on ollut.

katselin eilen tv:n potilasturvalakikeskustelua. aika vauhdikasta ja värikästä retoriikkaa, oppositio yritti osoittaa olevansa hyvinkin hoitajien ja alipalkattujen naisten puolella.. argumentointi vain ei ollut kovin kestävää, enemmänkin vain kokoomuslaisten pilkkaamista ja arvostelua, ihan aiheesta kyllä mutta ei sillä asiaa parannettu. pakkolaki on syvältä, tässä tilanteessa ei todellakaan edistä sopimusneuvotteluja, kyllähän valtio on nyt asettunut työnantajan puolelle ihan kiistatta.. demareitten ja vasemmistoliiton keihäät ovat ylen tylsäpäisiä, on juuri niin kuten porvarit kritisoivat.. edellämainitut olivat vallan kahvassa vuosia, eivätkä missään vaiheessa ottautuneet korjaamaan esim hoitajien tai muiden sosiaali- ja terveyssektorin työntekijöiden palkkoja kohdalleen.. sen sijaan olivat juuri niitä, jotka sorvasivat juusto ynnä muita höyliä joilla sosiaali- ja terveystoimen kustannuksia rajusti leikattiin laman jälkeen, vielä silloinkin kun tarvetta ei enää ollut.. ja juuri niitä, jotka eivät ole riittävästi satsanneet ennaltaehkäisevään työhön, josta siitäkin syystä ongelmat ovat pahentuneet ja kustannukset moninkertaistuneet kun lopulta onkin jo tarvittu erikoissairaanhoitoa, huostaanottoja ja muita ääripään hoitoratkaisuja... jotta ei tarvitse mennä linnanmäelle katsomaan uutta iloista teatteria, eduskunnan istunto vetää kyllä vertoja sille. ja ajatukseni siitä, että politiikka on etääntynyt kauas ihmisten oikeasta elämästä ja ihmisistä, sai kyllä vahvistusta.. alkeellinenkin argumentoinnin arviointi osoittaa, että omia vaatimuksia on aivan turha kuvitella perustelevansa vain kritisoimalla toisen sanoja ja tekoja.. olisi aivan oikeutettua, että hoitajat saisivat palkankorotuksen, mahdollisimman suuren tietysti jotta kuilu kurottaisiin umpeen.. ja olisi aivan oikein, että valtio korottaisi kuntien valtionosuuksia jotta tuo korotus voitaisiin hoitaa.. mutta.. tässä saattaa nyt mennä pitkään, etenkin kun eduskunta odotetusti pakkolain hyväksyi ja torpedoi sillä työtaistelun, tuskin hoitajat nyt poteroistaan nousevat kun viimein ovat asemiin rohkeasti hypänneet.. pelottava tilanne, nyt katotaan milloin porvarin nokka alkaa tutista... rahaahan on, siitä ei ole kyse. kun nyt hallitus astui alueelle, jolla ei osaa toimia, korjatkoon aiheuttamansa vahingon.. kyllä työehtosopimusneuvottelut tulee hoitaa niiden, joille asia kuuluu.. asiantuntemuksella ja jäsentensä valtuutuksilla. nyt ollaan murskaamassa viimeisiä demokratian linnakkeita... kun porvarihallitus asettuu työnantajan leiriin, mahdollisuus neuvotteluun ja sopimiseen on enää näennäinen, pelkkää retoriikkaa...

illalla, ennen nukahtamista vielä puntaroin kaikenlaista.. ehkä todellakin olisi parasta olla ja elää yksin, ilman ylimääräisiä murheita, joita näytän kehivän missä ikinä liikunkin.. oletan olevani hyväkin ihminen, oletan, että minusta pidetään ja vilpittömät aikeeni ja tekoni hyväksytään ja niitä jopa arvostetaan.. mutta ei se ole niin, en kuitenkaan kuulu perheeseen... isänpäivänä talossa keitettiin kahvit, heräsin päiväuniltani kuppien kilinään ja kahvin tuoksuun... odottelin aikani kahville kutsua.. ei sitä tullut, kun oli pakottava tarve laskeutua alakertaan vessaan saatoin todeta, että perheen jäsenet istuivat kakkukahvilla.. minun ohittaessani pöydän, niskat kyyryssä, katseet kahvikupeissa.. ei elettäkään, ei sanaakaan.. niin, minähän en todellakaan kuulu perheeseen ja veri on vettä sakeampaa. ja mitä minä tein.. kävin ulkona tupakalla ja nousin takaisin yläkertaan katsomaan tv:tä.. myöhemmin, kun muut olivat jo juoneet ja nauttineet, menin ja otin itse pannun pohjalle jäänyttä kahvia kupillisen.. ja kakkuakin perkele, olinhan sen M:n kanssa tehnytkin.

sitä ei voi välttämättä ymmärtää, miten pienet eleet ja teot voivat yhtä lailla loukata kuin ilahduttaakin. se kannattaisi itsekin aina muistaa. käytöstavat vaihtelevat, joissakin perheissä ei ole tapana olla kohteliaita, sanoa huomenta, pyytää syömään tai kahville, tarjota pöydässä muille leipää tai maitoa, huomioida kanssaruokailijoita.. on tyrmäävän loukkaavaa jäädä täysin ulkopuolelle sen jälkeen kun on koko viikonlopun touhunnut toisten hyväksi, siivonnut jotta pikkuisen on mukavampi lattialla kontata, laittanut hyvää ruokaa, että nuoret tuntevat itsensä tervetulleiksi pitkästä aikaa, kattanut pöytää, katsonut että kaikille riittää, syöttänyt vauvaa, että vanhempansa saavat itse ensin syödä, siirellyt kattiloita lähemmäs mummoa, että ylettää ottamaan ruokia lautaselleen, hakenut lisää maitoa,  kerännyt astiat pöydästä, ladannut ja tyhjentänyt tiskikonetta.... tehnyt kaikkea - ei hammasta purren ja irvistäen vaan yhteiseksi hyväksi, siksi että välitän, osaan ja mielelläni teen..

** mitään ihanampaa ei voi olla kuin työttömyyskassan lähettämä teksiviesti aamutuimaan.. Hei riirii, työttömyyspäivärahasi seuraava maksupäivä on...