torstai, 27. lokakuu 2011

pimeyteen pudotus..

tapahtui taas.. pitkään jaksoinkin sinnitellä masennusta vastaan mutta kivut, väsymys ja toivottomuus veivät voiton. Niin tuttua mutta ei turvallista.. ja aina myös häpeä valtaa mielen.. Ei millään haluaisi myöntää, ettei kykene eikä jaksa.. uusi työ osoittautui sittenkin liian raskaaksi minulle. Tai mikähän se on järjestys..loppuivatko voimani selkäsairauden myötä, kipujen, yleisen toivottomuuden ja elämän raskauden vuoksi.. Mitä väliä, tämänhän minä tunnen niin hyvin, kun omat voimat eivät enää riitä on vain annettava periksi ja jäätävä sairaslomalle.. pari viikkoa nyt aluksi. Enkä tiedä haluanko tai oikeasti, jaksanko sittenkään palata.. tai yleensä milloinkaan.

Suostuin aloittamaan jopa lääkityksen.. eli olen hoitomyönteinen:).. ainahan niin ei ole ollut, olen kapinoinut pelkkää kemiallista hoitoa vastaan ja toiminut itseäni vastaan. Nyt on sellainen patteristo troppeja että.. särkylääkkeitä, vatsanhoitolääkkeitä särkylääkkeiden aiheuttamaa närästystä vastaan ja nyt sitten myös psyykenlääkkeitä.. niin ja verenpaine, glaukooma.. hormoonivajeen hoidot.. olen oikee lääketehtaan mannekiini. Ainoa asia mistä juuri nyt olen tyytyväinen on se että ruokahalut ovat kadonneet.. ehkäpä laidun tässä ihan vahingossa..

Otan aika tyynesti tällä kertaa.. nyt voin luvallisesti olla välittämättä lähiomaisten vaatimukset, vanhusten hoito-ongelmat, joihin vähintään viimeiset voimat katosivat.. nyt on muiden vuoro. Voin unohtaa nuorten työkavereiden innostuksen, johon en millään kyennyt vastaamaan.. surkeat ihmissuhdekuvioni, poikani toilailut.. kaiken, mitä olen suotta kannatellut kun itsessänikin on ihan riittämiin. Ja työuralla ei ole enää mitään, mitä jaksaisin tavoitella.. olen menettänyt uskoni mahdollisuuksiin vaikuttaa yhteiskunnassa... Ja luojan kiitos talossani on edelleen hyvät vuokralaiset, jotka eivät sittenkään lähteneet hankkimaan omaa taloa.. vielä ainakaan.

Minä näen kuitenkin pieniä ilonpilkahduksia.. minulla on nämä rakkaat läheiset ystäväni, joiden tukeen voin aina luottaa. Me kovia kokeneet naiset jaksamme olla toistemme terapeutteja silloin kun maailma mättää.. ilman heitä en pärjäisi. Myrskylyhty palaa pimeällä merellä.. minä kellun mutta pidän lujasti kiinni toivonrippeistäni..

 

 

 

tiistai, 13. syyskuu 2011

pitkän välin päivitys

blogimaailma tuli mieleeni työn kautta.. muistin tämän omani, melkein unohtuneen. Olen vieroittunut tästä ystävästäni melkein täysin, kaiketi elämässä on ollut riittämiin, ei ole ollut tarvetta vuodattaa. Tai varmaan olisi ollut, ei ole tullut mieleen ja kun on nämä rakkaat ystävät lähellä, joille voi surunsa purkaa, ei ole tarvinnut reflektointikanavaa kirjallisessa muodossa.

Tammikuun jälkeen on tapahtunut: sain työtä kotikaupungista, vuokrasopimusta on jatkettu toistaiseksi eteenpäin, taloa en ole myynyt, enkä aio nyt myydäkään, olkoon siellä ja maksakoon itseään kun kerta hyvät vuokralaiset edelleen, vielä ovat. Kun kaikki alkoi taas näyttää hyvältä, tuntua hyvältä ja elämä pikkuhiljaa voittaa kipeän eron ja surutyön jälkeen, iski uusi takapakki.. selässä todettiin pahat välilevyjen kulumat, pitkälliset, vuosia kestäneet vaivat pahenivat kevään mittaan kun joudin ajamaan paljon.. ja lopulta sain itseni lääkäriin ja kuvauksiin ja sitä rataa. Mitään ei voi tehdä, paitsi itsehoitoa, voimistelua.. särkylääkkeitä mätän päivittäin sisuksiini niin että jatkuva närästys ja kuvotus on seuranain aina. Noh, onhan sitä pahempiakin vaivoja, syöpää ja muuta kamalaa.. mutta kyllä tässäkin on ihan kylliksi. Jatkuvat kivut ja huono olo. Elämä vain on niin veemäinen kaveri, se on sitä mieltä että minulla ei tarvii olla silleen kivaa, pientä jäynää mieluimmin jatkuvasti niin pysyn vireessä.

Kyllä huumori on välillä kateissa.. mitä hyödyttää mikään.. aattelen joskus ja jopa intouduin hetkeksi miettimään miten onnistuisin pääsemään osa-aikaeläkkeelle. Enpä ehkä vielä näillä krempoilla mutta jos pään vaivat ottaisi avuksi, krooninen masennus ehkä auttaisi pääsemään irti oravanpyöristä. Joo.. ei sentään, minun pääni ei siitä kohentuisi, päinvstoin. Tekemättömyys ja sijattomuus veisivät tosiaan minut ennenaikaiseen hautaan. Minä tarvitsen työni, tekemiseni ja pätemiseni. Työstä olenkin tyytyväinen, ei taloudellisia eikä esimiesvastuita, oma kehittämistehtäväni osana pientä tiimiä, sen on ihan jees. Työsopimus on neljäksi vuodeksi eteenpäin, silloin voi sitten miettiä jatkokuvioita.. johan olen jo hieman lähempänä normi eläkeikiä..niitä entisiä, nykyisestä menosta ei tiiä, eläkeikä ehtii nousta moneen kertaan ennen työn loppumista.

Sisulla ja sydämellä. . oli muinainen sloganini.. silläköhän sitä sitten pitäs mennä eteenpäin.. eipä muutakaan ole.

 

lauantai, 8. tammikuu 2011

vuodet ja kuukaudet ovat vierineet..

Olen viettänyt kipeitä, surullisia, onnestakin viestiviä hetkiä blogini äärellä.. Olen lukenut kirjoituksiani alusta asti, nyt vasta menossa vuodessa 2007.. Miten hyvin olenkaan osannut kertoa tunteistani ja ajatuksistani, itseään on kehuttava:) Mutta elämä, se ei ole ollut helppoa. Sitkeyttä, ystäviä ja jaksamista se on vaatinut. Ja sitä samaa ovat olleet viimeiset kuukaudetkin, oikein todella. Pitkä suhde päättyi, jouduin muuttamaan taas kerran.. paikkakunnalle jossa ei ollut yhtään mitään muuta kuin työ. Olin onneton, masentunut ja vain työ minut piti pystyssä ja tietysti ystävät, joiden luo matkustin kun seinät tuntuivat kaatuvan niskaani. Ja viimein, marraskuussa muutin takaisin entiseen kotikaupunkiini ja ryhdyin kulkemaan töissä 80 kilometrin päässä. Ja nyt olen tässä, viihtyisässä kodissani, jonka kuin onnen kantamoisena onnistuin saamaan juuri silloin kun sitä tarvitsin. Vuosi eteenpäin on varmistettu ja siihen mennessä toivon saaneeni asiat siten järjestettyä että voin ostaa tämän omakseni.. ja taloni myytyä. Päinvastaisessa järjestyksessä.

Koskaan ihminen ei opi vastaanottamaan pettymystä ja surua yhtään viisaammin kuin aiemminkaan.. olen ollut niin pohjalla itseni kanssa että ihmettelen miten tässä vielä istun ja kirjoitan. Monta kertaa on tehnyt mieli lopettaa kaikki, etenkin se tuskainen tietoisuus siitä, etten milloinkaan onnistu löytämään itselleni kumppania joka vastaisi rakkauteen samalla ehdottomuudella kuin mitä itse annan. Ei, vaan aivan päinvastoin.. olen saanut vain kylmyyttä ja ilkeyttä, syytöksiä ja ylenkatsetta.. jotenkinhan on suhde katkaistava sellaisenkin joka ei kykene olemaan suoraselkäinen ja tunnustamaan että on löytänyt toisen, omasta mielestään paremman naisen. Minussa on vikani, kuten kaikissa on.. mutta silti, olisin ollut oikeutettu toisenlaiseen loppuun.Sitä ei voi saada, kaikki on menetetty, loppu ja poissa, ikuisesti. Ja niin.. se on parasta, sillä ehjää ja onnelista siitä ei olisi koskaan voinut tulla. Liian paljon rikottua, epäluottamusta, heikkoutta..

Nyt minulla on vakituinen työ joskin se on pitkän matkan takana .. mutta tämä yhtälö toimii niin kauan kuin jaksan kulkea tuota väliä ja saada työstä elämän sisältöä ja tietenkin rahat elämiseen. Ja onni.. se on juuri tässä, minussa itsessäni, siinä miten suhtaudun ja elän. Viime viikkoina olen ollut masentunut.. kuultuani että ex asustelee tässä samassa lähiössä uuden naisensa kanssa.. on täytynyt käydä läpi kaikki mustasukkaisuuden variaatiot.. vaikka mitään ei enää olekaan, silti.. on ollut tuskaista tietää että nyt se toinen jakaa vuoteen, ruokapöydän, arki-illat ja viikonloput maalla.. nukkuu minun paikallani, saa olla pienen tyttärentyttären kanssa.. ja kaiken sen elämän mikä oli ennen osa minun omaani.. No, hän saa myös kaiken sen muun.. ainakin aikanaan. Sillä se mies ei muutu, ei kehity, ei opi kohtelemaan naistaan yhtään sen paremmin kuin ennenkään koska hänessä ei koskaan ole omasta mielestään ollut mitään vikaa. Aikanaan.. tulevat ne huonotkin puolet.. tylyys, ilkeät sanat, puhumattomuus, ylenkatse ja reviirin rajojen vetäminen.. niin luulen.. sillä nimenomaan se tunnesuhde naiseen hänet lopulta hänestä tekee sellaisen kuin hän on.. kun ei kykene käsittelemään kiintymystä ilman että siitä tulee kahle.. pohjimmaisena pienen pojan pelot hylkäämisestä.. on oltava kova ettei pehmeys pääse esiin.. Minä olin se kolmas.. kaksi aiempaa suhdetta päättyivät samalla lailla.. ja siinä väleissä monta muuta lyhyempää, joissa nainen oli viisaampi ja osasi puhaltaa pelin poikki heti kun ensimmäinen väkivaltainen kohtaus tai pettäminen tapahtui.. minä jaksoin neljä vuotta.. huonosti mutta kuitenkin..

Nyt minä pilkon sitä tuskaa ja surua.. pieniksi paloiksi.. rakennusrimoiksi oman itseni kehittämiseksi.. etten koskaan enää jne.. että osaisin erottaa jo kaukaa tuollaiset miehet ja juoksisin pakoon henkeni edestä.. Olen kohdannut toisenlaisiakin mutta eivät ole kelvanneet.. on pitänyt olla se jokin.. haaste ja erityisyys joka sitten on paljastunut epäkypsyydeksi ja narsismiksi. Eli mitään en menettänyt, juuri mitään en myöskään saanut.. Katkeruus ja suru väistyvät jonakin päivänä ja voin olla ajattelematta kärsimääni pahuutta.. ja ehkä.. ehkä vielä saan kokea vilpitöntä kiintymystä, onnenpipanoita... ehkä..

 

sunnuntai, 17. lokakuu 2010

tosielämän osa, numero tuntemaon

on katkennut yhteys sinne missä elämä sijaitsi

maalasin tauluni vieraalle seinälle, minusta tuli tuntematon, tunnottomien joukossa

kadotin kaiken minkä luulin saaneeni, oli vain kasa vääntyneitä runkoja, irrallaan, epäjärjestyksessä

se tie muuttui suoksi, aurinko pakeni minua ja ajatuksiani, en löytänyt ketään kotoa

lakanat, kirjat, pienet veitset vääntyivät kahvoistaan nurin, menin yhä uudelleen hakemaan unohtunutta

sain siruja, joita nyt istutan vanhoihin kehyksiin, jos vain milloinkaan osaan ja opin

unissa minä jään, takerrun ja kadotan itseni löytämättä koskaan enää

syytä

alakuloiset kasvoni valuvat minusta pois, jää vain juonteet jäätä ja halvaantuminen

 

lauantai, 9. lokakuu 2010

tuskaisaa, yksinäisyyttä

positiivisinta viime aikojen elämänkulussa on ollut se, että olen ikään kuin oppinut ottamaan vastaan surun ja pettymyksen kasvattavana kokemuksena. toki olin hirvittävän katkera kun minut jätettiin ja hylättiin, kukapa ei olisi neljän vuoden suhteen jälkeen. mutta kuitenkin, syitä on aina molemmissa osapuolissa.. eroamisen laji on vaikea, hän olisi voinut hoitaa asian fiksummin, kertoa suoraan että on löytänyt toisen. nyt jo mietin miten hataralle pohjalle osaakaan rakentaa täydelliseltä vaikuttavan idyllin, miten osaa tehdä itsestään näennäisesti tärkeän.. ja miten nopeasti kaikki romahtaa kasaan kun totuus tulee julki.

sillä aikaa kun minä tein koko kesän töitä paria hätäistä viikkoa lukuunottamatta... joista toinen meni siihen kun mies sairasti, oli sairaalassakin pari päivää ja toisen sain viettää yksin - syntymäpäivää myöten - kun mies oli prätkäreissullaan.. nythän jo tiedänkin missä ja miksi. niin.. kun minä tein töitä hän eli jo uutta elämäänsä. en vain huomannut mitään ennenkuin tuli se riita ja ne sanat.. joilla minut heitettiin pihalle kodistani ja perheestä. kunnon keskustelua ei koskaan syntynyt kun hän ei voinut myöntää mitään.. käänsi kaiken minun syykseni.. mutta senkin sälytyksen ymmärtäminen helpottaa nyt kun tiedän että en loppujen lopuksi menettänyt mitään mistä olisi minulle koitunut mitään hyvää koskaan. olen kummallinen nainen, olen lukuisia vuosia viettänyt miesten kanssa jotka ovat kohdelleet minua todella huonosti. en voi sitä käsittää mutta olen sentään oppinut hyväksymään tämän vamman itsessäni. en ole osannut muuta.

nyt sitten olen palotellut suruani ja käsitellyt järjen avulla asioita, oivaltanut ja kipuillut.. yhtä äkkiä löysin itseni vieraasta ympäristöstä, pieneltä paikkakunnalta jonne olin muuttanut koska se sijaitsi lähellä yhteistä kotia.. nyt sitten asunkin työpaikkakunnalla ja olen yksinäinen sillä tuttuja on todella vaikea löytää. enkä ole kyllä hirveästi yrittänytkään. joogassa käyn ja se on siitä mukavaa että saa olla hiljaa eikä tarvitse puhua kenellekään, mitä nyt tullessa ja poislähtiessä. :) en osaa ajatella eteenpäin.. vaikka työsuhteeni vakinaistettiin juuri, en tiedä miten kauan täällä haluaisin olla. työn puolesta olisi tärkeää olla ainakin vuosi eteenpäin jotta kehittämistyön tulokset alkaisivat näkyä ja jonkun olisi helpompi jatkaa siitä eteenpäin. mutta minne.. sinnekö missä oma taloni on, synnyinseudulle? ei houkuta sillä siellä on vanhusten problematiikka.. ikävät muistot ja sama yksinäisyys kuin täälläkin. kaupunkiin takaisin.. se ehkä olisi viisainta, siellä ovat ystävät ja tutut paikat. töitä vain täytyy tietysti ensin löytää.. ja ryhtyä verkostoitumaan.. yksi duuni on ehkä tiedossakin mutta se tulee toteutuessaan aika pian vuoden vaihteen jälkeen.. no.. tällä päällä ja orientaatiolla olen siihen mennessä ehtinyt jo tuumata yhtä sun toista.

miestä en elämääni halua.. en ainakaan mitään vakiintunutta, kiintymyssuhdetta.. sielu on niin seulana että siitä ei seuraisi mitään hyvää. jos oisi joku kurssi minne voisi mennä opettelemaan vuorovaikutusta toisen sukupuolen kanssa, omien tunteiden ja tarpeiden ilmaisemista.. ehkä vielä ehtisi oppia ja kenties vaikka koetella käytännössäkin.

olen tehnyt töitä, se helpottaa yksinäisyyttä ja antaa muuta ajattelemisen aihetta kuin oman navan ympärillä pyöriminen. mieli tekisi jonnekin missä on ihmisiä ja ystävällisiä kasvoja, juttuseuraa.. iloa.. mutta tänä viikonloppuna ei ole mitään paikkaa.. vaikka olenkin kyllä miettinyt kaikkea hurjaakin.. jos hyppäisi vain autoon ja ajaisi kaupunkiin, ottaisi huoneen ja sulautuisi illan pimeydessä muihin levottomiin kulkijoihin.. turhempaankin sitä rahojaan pistää..no, kaikkea voi suunnitella.